Jo on aikoihin eletty. Kävin eilen Sällin kanssa ostoksilla. Kotiin palatessa katselin kelloa, että jaahas, se alkaisi kohtapuoliin olla muksujen iltapöhinöiden aika, tässähän tämä päivä alkaakin olla pulkassa... ja sitten huomasin, että minun TEKI MIELI LÄHTEÄ KÄVELYLLE! Apua, mikä minua vaivaa, pitäisikö mitata kuume tai ehkä jopa tilata ambulanssi!!? Alkoi olla jo pimeää, keli on tympäisevän pilvinen ja nihkeä ja silti minä halusin ulkoilemaan. Aivan poikkeuksellista.

Mies ruikuttaa (yleensä makuuasennosta sohvan pohjalta, jos TV:n tuijotukseltaan ehtii, ja jos on viikonloppu, yleensä vielä kaljatölkkiä kädessään pidellen), että vietän liikaa aikaa netissä, mutta jos ilmoitan lähteväni kävelylle, siihen hänellä ei ole mitään urputtamista. Eilen olin näkevinäni miehen kasvoilla ilmeen, että "onko just nyt aivan pakko häipyä, kun kohta pitäisi muksuille laitella iltapalaakin jne", mutta ei hän kehdannut kieltää minua menemästä. Varmaan arvasi, millaisen marttyyrikohtauksen olisin siitä hyvästä järjestänyt.

Olin kävelyllä lähes tunnin. Pimeää oli ja otsalamppuni onnettomalla valolla ei kauheasti juhlittu, mutta niin vain kotiin palattuani olin tosi ylpeä itsestäni, kun olin minulle täysin epätyypillisellä tavalla kerrankin oikein innostunut ulkoilemisesta! Mies ei tietenkään ollut tehnyt elettäkään aloittaakseen lasten iltapalan valmistelua, mutta se lieni hänen "kostonsa" siitä, kun päätin vähän omituiseen aikaan liueta paikalta.

Jotenkin tuo lenkkeilyn sovittaminen arki-iltoihin on vähän hankalaa. Työpäivien jälkeiset illat ovat kovin lyhyitä ja sitä ajattelee, että lasten kannalta se olisi varmaan kivaa, kun vanhemmat olisivat sitten senkin vähäisen ajan kotosalla. Lisäksi minulla menee aina yksi ilta viikosta muun harrastuksen parissa. Ehkä joku on jo ehdottamaisillaan, että mikset ulkoile sitten, kun lapset jo nukkuvat? Kun pojat aloittivat päiväkodissa täysaikaisina, Sälli rupesi siellä nukkumaan taas päiväunia, toisin kuin kotipäivinä hänellä on tapana. Niinpä se poikain yöunille meno ei tapahdu kovinkaan aikaisin. Eikä sitä sitten enää klo 21 jälkeen kiinnosta lähteä ulos rehkimään.

Yleensä se, mitä lasten nukkumaanmenon jälkeen eniten halajaa, on vaan heittäytyä sohvalle, vetäistä vähän jotain iltapalaa ja nollata aivonsa. No joo, voihan sitä kävelylläkin nollailla, mutta tämmöiselle vannoutuneelle laiskajaakolle on vähän eri asia, että rentoutuuko sitä päivän päätteeksi sohvalla rötkötellen vai lenkkipolulla hikoillen...

Mutta, tämä omituinen vaiva ei näköjään ole jättänyt minua rauhaan: nyt jo odotan töistä pääsyä ihan vaan sen takia, että haluan tänäänkin käydä kävelyllä! Mikähän juttu tämä nyt on? Olenkohan liikaa katsellut noita edellisen postauksen lähtötilannekuvia..?