Aamulla vaaka näytti 75,3 kg, eli tasan kilon vähemmän kuin puolitoista viikkoa sitten. Tuskin minusta vielä hirveästi läskiä on poistunut, mutta joka tapauksessa olin iloinen siitä, että välillä vaaka näyttää VÄHEMMÄN kuin edellisellä kerralla!

Laihduttamisen alkutaival onkin siitä hienoa, että paino vaikuttaa putoavan nopsaan. Sitten, kun meno tasaantuu, siihen pettyy vaikka kuinka tietää, että laskun hidastuminen kuuluu juonikuvioon. Koitan jo valmiiksi tolkuttaa itselleni, että minulla ei ole mikään kiire. Ei todellakaan, sillä jos olisi, miksen olisi aloittanut jo kauan sitten?! Minulla ei ole mitään "ensi kesäksi bikinikuntoon" -tavoitetta. Hah, minun pitäisi kipaista varmaan jossain plastiikkakirurgilla kehdatakseni keikistellä bikineissä, kun vatsanahkani on kuin lainattu seepran kyljestä parin raskauden jäljiltä!

Mutta eteenpäin, sanoi mummo lumessa. Suurinpiirtein samalla ajatuksella pakottauduin tänäänkin kävelylle Pikkusällin kanssa. Tajusin melkein heti lähdettyäni, että olin pukenut ihan liikaa. Päätin, että teen noin kolmen vartin lenkin ja hiki virraten vilkuilin kännykästä kelloa, että koska saan kääntyä takaisin kotiin. Lisäksi lenkin loppupuolella alkoi piskotella vettä.

Kotiin tultuani mietin happamana, että parasta lenkkeilyssä on se, kun se on ohi!!! Mietin, että vähän sama se on kuin siivouksessa, hommaan tarttuminen ottaa aivoon ja itse tekeminen vasta tympäiseekin, mutta kun on valmista, voi olla ihan tyytyväinen saavutukseensa! Mutta miksei se varsinainen tekemisen osuus voisi tuntua mukavalta? Miksi velvollisuudet ovat lähes poikkeuksetta niin tylsiä ja vähän vastaavalla tavalla terveelliset ruuat
pahan makuisia?

Tämmöisiä pohdintoja tänään, lohikeittolautasen ääreltä.