Liekö aamun pienellä liikkumattomuus-morkkiksella ollut vaikutusta, mutta päätin iltapäivällä käydä kävelyllä Pikkusällin kanssa, kun alkoi olla aika laittaa poikanen toisille päiväunilleen. Jos yliherkkä omatuntoni soimaa siitäkin, että jätän muksut miehen hoiviin, niin liikunta on sellainen juttu, että sillä livulla pääsisin kyllä lähtemään vaikka joka päivä.

Tarkennan siis, että mieheni ei suinkaan narise, jos välillä harrastan jotain ja jätän muksut tai vähintään toisen niistä miehen paimennettavaksi. Hei haloo, minähän olen kuitenkin miehen työpäivän ajan lasten kanssa, miinus se nelisen tuntia, jonka Sälli viettää päiväkodissa. Jos mies sen päälle kehtaisi valittaa, jos haluan iltapäivällä tehdä joskus muutakin kuin hyysätä lapsia, niin sanominenhan siitä tulisi! En vain tajua, minkä takia minun on joskus hirveän vaikeaa jättää muksut, tai edes toinen, miehen vastuulle ilman, että saan siitä kauheat tunnontuskat. Minusta se ei ole mikään merkki hyvästä äitiydestä, vaan merkki jotenkin vinoutuneesta ajatusmaailmasta. En pelkää, etteikö mies pärjäisi, vaan mietin koko ajan, että onkohan hänellä nyt hirveän raskasta, toivottavasti lapset eivät ole kovin kenkkuja, onkohan mies aivan kypsänä jos viivyn kovin pitkään...

En tiedä, enkö vain ole "päässyt yli" siitä ajasta, kun Pikkusälli ei huolinut tuttipulloa vaan vaati tissiä melkein tunnin välein. Siinä ihan oikeasti sai olla tuskassa, jos oli parin tunnin meno ja tiesi, että mies varmaan joutuu kuuntelemaan Pikkusällin rähinää ja samaan aikaan Sälli tekee kaikki kolttoset mitkä osaa, kun iskä ei ehdi tehdä muuta kuin rauhoitella tissin perään raivoavaa vauvaa.

Mutta siis... Mies ei todellakaan estä minua harrastamasta, eikä varsinkaan harrastamasta liikuntaa. Este on minun pääni sisällä, ja jos sen kuvitellun esteen menen ylittämään, iskee heti sellainen olo, että onkohan tämä nyt liian itsekästä, olenko ansainnut tällaisen vapaahetken? Tarvitsisin selkeästi jotain "aivohierontaa", joka rentouttaisi ylimääräiset kireydet pään sisältä...

Nyt muuten olen aika lailla eksynyt siitä aiheesta, mistä alunperin meinasin kirjoittaa. Nimittäin tänään, kun sinne kävelylle lähdin, koin ihan ihmeellisen hyvää oloa kesken kävelylenkin! Suorastaan häkellyin moisesta! Hyvähän se tietysti oli fiilistellä, kun sillä hyvän olon hetkellä lykkäsin rattaita loivaan alamäkeen ja vieläpä myötätuuleen. Hyvä fiilis joutui sitten koetukselle, kun käännyin takaisin kohti kotia, mutta olin ihan innoissani: ehkä minäkin vielä löydän ilon itse liikkumisesta, enkä liikuntasuorituksen päättymisestä?