Lueskelin tänään sieltä täältä aiempia postauksiani, että mitäs kaikkea sitä onkaan tullut tänne raapusteltua, kun ei enää meinaa muistaakaan pitkän kirjoitustauon jälkeen. Lähes vuoden takaa löytyi seuraavanlainen aamupalapähkäily: 

En ole koskaan käsittänyt, miten jotkut pystyvät skippaamaan aamupalan ja lähtevät esimerkiksi pelkän kahvikupillisen voimalla töihin/kouluun. Tänään jouduin lykkäämään oman aamupalani syöntiä ja totesin, että tyhjin vatsoin liikenteeseen lähteminen ei todellakaan ole meikäläisen heiniä.

---

Tänään kävi niin, että kun kännykkäni kuudelta rupesi raikaamaan herätyksen merkiksi, olin vain sulkenut herätyksen ja ummistanut silmäni, ihan pikku hetkeksi vaan... ja heräsin vähän yli puoli seitsemän. En siis ehtinyt syödä aamupalaa, vaan hoidit muut aamuhommelit ja sitten kello olikin jo seitsemän. 

Vähä normaalia hätäisemmästä herätyksestä johtuen olo oli koko aamun vähän pökkyräinen: olenkohan unohtanut jotain? Otinko Sällille nyt ne eväät, kun menevät eväsretkelle? Pitikö jotain muuta erikoista muistaa tänään? Pahinta oli kuitenkin kiljuva nälkä ja sen aiheuttama heikotus ja huimaus. Kun aamulla kumartelin itselle ja pojille kenkiä jalkaan, oli sellainen olo, että silmissä sumenee ihan kohta. Muutenkin tuntui, että liikkeeni olivat kuin jostain hidastetusta elokuvasta. 

Kun viimein klo 8 paikkeilla olin taas kotona ja pääsin aamiaiseen käsiksi, alkoi päivä tuntua taas siltä, miltä kuuluukin."

 

Niin ne ajat muuttuvat! Minä en siis enää syö kotona aamupalaa ennen töihin lähtöä, ja edes aamun kahvitauolla en enää syö mitään pientä huikopalaa, vaan sinnittelen kiltisti lähes puolille päivin syömättä mitään, eikä se ihme kyllä ole edes mitenkään hankalaa! Ei uskoisi tuon aiemmin kirjoittamani tekstin valossa, että tällainenkin on mahdollista. 

Useinkin toki aamulla pian heräämisen jälkeen nälkä yrittää ilmoitella itsestään, mutta kunhan siinä saan itseni kasailtua sekä kiikutettua lapset päiväkotiin, ja sitten kun olen päässyt työn touhuun, nälkä jotenkin vain unohtuu. Tai ei se ainakaan niin kovasti häiritse, etteikö pystyisi olemaan syömättä lounasaikaan asti. Merkillistä. 

En tiedä, mitenkä järkevää on aamupalan skippaaminen arkisin, mutta kun kotoa ottaa mukaansa ihan hillityn määrän evästä lounaaksi, ei ole sitä pelkoa, että sortuisi nälkäisenä hillittömään ahmimiseen. Ihan joka päivä en kuitenkaan ole omin eväin liikkeellä, vaan kerran, pari viikossa käyn työpaikan ruokalassa. Siellä kyllä tulee syötyä valehtelematta koko rahan edestä - mutta jos vaan kotona malttaa mielensä, ruokalan satsilla pärjää mainiosti iltapalaan saakka. Tänään tosin niin ei käynyt: kävin töissä ruokalassa vetäisemässä hernekeittoa ja lettuja, ja kun kotona mies oli laittanut mitä herkullisinta makaronilaatikkoa, olihan sitäkin aivan pakko ottaa vähäsen. Mutta kompensoin tilannetta lähes puolentoista tunnin kävelylenkillä! Ja lenkin vaikutuksen taas neutraloin syömällä iltapalaksi kolme omatekoista suklaahippukeksiä... 

...mutta onhan sentään viikonloppu, pidän huomisen vapaata töistä ja lähden heti aamulla lasten kanssa vanhempieni luo. Siellähän minua onkin vastassa perinteinen "ahmiako vai eikö ahmia" -haaste.