Loppuvuosi on just tätä, mihin eräs laihdutusyritykseni taannoin kaatui. Eli arkipäivät menevät suhteellisen hyvin, mutta minkä arkipäivinä saa laihdutettua, sen viikonloppu pilaa. Ja sitten seuraava arkipätkä menee viikonlopun sekamelskaa korjaillessa.
Mies lähti eilen juhlimaan ja kaverini oli lapsineen meillä yökylässä. Kun illalla lapset oli vihdoin ja viimein saatu nukkumaan, äidit niin sanotusti palkitsivat itsensä sipseillä, saunasiidereillä ja lämpimillä leivillä. Tämä pöhö laskee ehkä johonkin keskiviikkoon mennessä. Ja siitä ei olekaan enää pitkä matka seuraavaan viikonloppuun.
Perjantaina käväisin vaa'alla. Olenkohan viime aikoina hypännyt punnitsemassa itseäni niin taajaan, että vaa'an patteritkin olivat loppuneet? Parempien puutteessa ryöväsin paristot jostain kaukosäätimestä (kätevä tapa lisätä arkiliikuntaa, kun laitteiden käyttö ei hoidu sohvalla maaten) ja kokeilin uudestaan: 72,5 kg. No, ei ihan paha, kun miettii edellisen viikonlopun sekä keskiviikon mässäilyjä.
Ensi viikonloppuna lapset menevät ensi kertaa yhdessä yökylään, joten luvassa on ihan taatusti jotain herkuttelua, ehkä käymme ravintolassa samalla, kun aiomme tehdä jouluostoksia. Ja vaikka tyytyisimmekin kotiruokaan, todennäköisesti jotain alkoholipitoista tulee nautittua, kun piiiiiiiiiitkästä aikaa on tilaisuus. Emme ole aikeissa silti lähteä mihinkään baareilemaan, mutta takuulla saunomme, ehkä pelailemme jotain ja etenkin rentoudumme - ja aiomme nukkua seuraavana aamuna niin pitkään kuin sielu sietää.
Seuraavana viikonloppuna osallistun eräisiin pikkujouluihin ja seuraavan viikonlopun aikana juhlistamme Pikkusällin 1-vuotissynttäreitä. Sitten on enää pari viikkoa jouluun, ja siitä loppuvuosi onkin varmaan yhtä ruuan ja suklaan mättämistä.
Miten jaksaisin olla luovuttamatta nyt? Miten hyväksyä ajatus, että paino ei ehkä tänä vuonna enää merkittävästi putoa, ILMAN että heitän hanskat kokonaan tiskiin tämän vuoden osalta? Tässä on vaarana käydä kuten raskausaikana, että "paino kuitenkin nousee, niin ihan sama paljonko se nousee..." EI, vaan nyt täytyy tilapäisesti keskittyä painonNOUSUN minimoimiseen, ja kunhan vuosi vaihtuu, palataan takaisin painonPUDOTUKSEEN.
Mies lähti eilen juhlimaan ja kaverini oli lapsineen meillä yökylässä. Kun illalla lapset oli vihdoin ja viimein saatu nukkumaan, äidit niin sanotusti palkitsivat itsensä sipseillä, saunasiidereillä ja lämpimillä leivillä. Tämä pöhö laskee ehkä johonkin keskiviikkoon mennessä. Ja siitä ei olekaan enää pitkä matka seuraavaan viikonloppuun.
Perjantaina käväisin vaa'alla. Olenkohan viime aikoina hypännyt punnitsemassa itseäni niin taajaan, että vaa'an patteritkin olivat loppuneet? Parempien puutteessa ryöväsin paristot jostain kaukosäätimestä (kätevä tapa lisätä arkiliikuntaa, kun laitteiden käyttö ei hoidu sohvalla maaten) ja kokeilin uudestaan: 72,5 kg. No, ei ihan paha, kun miettii edellisen viikonlopun sekä keskiviikon mässäilyjä.
Ensi viikonloppuna lapset menevät ensi kertaa yhdessä yökylään, joten luvassa on ihan taatusti jotain herkuttelua, ehkä käymme ravintolassa samalla, kun aiomme tehdä jouluostoksia. Ja vaikka tyytyisimmekin kotiruokaan, todennäköisesti jotain alkoholipitoista tulee nautittua, kun piiiiiiiiiitkästä aikaa on tilaisuus. Emme ole aikeissa silti lähteä mihinkään baareilemaan, mutta takuulla saunomme, ehkä pelailemme jotain ja etenkin rentoudumme - ja aiomme nukkua seuraavana aamuna niin pitkään kuin sielu sietää.
Seuraavana viikonloppuna osallistun eräisiin pikkujouluihin ja seuraavan viikonlopun aikana juhlistamme Pikkusällin 1-vuotissynttäreitä. Sitten on enää pari viikkoa jouluun, ja siitä loppuvuosi onkin varmaan yhtä ruuan ja suklaan mättämistä.
Miten jaksaisin olla luovuttamatta nyt? Miten hyväksyä ajatus, että paino ei ehkä tänä vuonna enää merkittävästi putoa, ILMAN että heitän hanskat kokonaan tiskiin tämän vuoden osalta? Tässä on vaarana käydä kuten raskausaikana, että "paino kuitenkin nousee, niin ihan sama paljonko se nousee..." EI, vaan nyt täytyy tilapäisesti keskittyä painonNOUSUN minimoimiseen, ja kunhan vuosi vaihtuu, palataan takaisin painonPUDOTUKSEEN.
Kommentit