Olin tänäänkin reipas ja kävin tunnin kävelyllä Pikkusällin kanssa. Aika kului paljon mukavammin kuin eilen, kun soitin samalla ystävälleni ja jaarittelimme melkein koko lenkin ajan.

Kotoa lähitessä minulla oli taas sama ajatus kuin eilenkin: ääh, pyykit pitäisi kerätä kaappiin ja ripustaa uudet kuivumaan. Taas menee vauvan nukkumishetki siihen, että raahustan ulkona hiki hatussa, kun voisin tehdä rauhassa kotityöt ja sen jälkeen ottaa lokoisasti. Viime yökin oli taas rasittava, kun sain lahdesti herätä Pikkusälliä rauhoittelemaan. Tuo kun on vielä keksinyt, että iskä ei kelpaa yöllä, vaan äiti se olla pitää tai huuto on kahta kauheampaa. Muistan, kun esikoinen oli välillä sellainen, että hänelle taas ei yöhepulin iskiessä kelvannut kuin iskä, miten silloin itkinkään kun en kelpaa ja mikä minussa on vikana. Näin jälkikäteen ilkeästi ajatellen, siinä oli puolensa.

Lenkki tuli ja meni. Tulin hikiseksi ja väsyneeksi. Yläselkää pakottaa. En virkistynyt yhtään, vaan päin vastoin minua väsyttää ihan kympillä! Missä on se paljon puhuttu liikunnan ilo ja piristävä vaikutus? En tokikaan kuvittele parin kävelylenkin poistavan kaikkia univelkojani, joita on tässä sattuneesta syystä viime kuukausilta aikamoinen määrä kertyneenä, mutta jotenkin on ihan ällöttävän vetämätön olo. Just semmoinen, että tekisi mieli lötkähtää sohvalle höyryvän teen ja parin keksin kanssa... ja parin keksin jälkeen hakea vielä pari lisää. Pari kertaa.

Keksistä puheenollen, pitäisi varmaan keksiä joku liikunnallinen harrastus, mutten oikein tiedä, mikä olisi kivaa. Kuten jo mainitsin, punttikselle en todellakaan suostu menemään eikä mikään jumppa (tai millä hienommilla englanninkielisillä nimillä erilaisia jumppia yms nykyään kutsutaankaan) oikein houkuta. Tunnen jumpassa itseni jotenkin typeräksi, kun koitan hypellä sen mukaan, mitä ohjaaja sanoo ja näyttää. Kun ekan kerran elämässäni menin jumppatunnille, olin ihan pihalla, kun käskettiin tehdä ties mitä greippejä ja toinen toistaan hassumman nimisiä liikesarjoja. Enhän minä nyt ensikertalaisena voinut tietää, mikä helvetin liike on greippi! Tuli vain sellainen olo, että tätä olisi vissiin pitänyt harrastaa jo ennemmin, tai käydä joku "jumppa for dummies" -kurssi ensin. Jättäydyin suosiolla salin takaosaan, koska minusta tuntui, että kaikki varmaan tuijottavat minua, läskikasaa joka ei pysy tippaakaan tahdissa mukana. Vaikka tuskin siellä kukaan ehti katsella kuin ohjaajaa, en minä ainakaan ehtinyt. Ylläri pylläri, en hirveän pitkään jaksanut jumppatunneilla käydä, etenkin kun minut sinne raahannut kaverini lopetti myös käymästä siellä, koska ei silloisen raskausmahansa kanssa enää jaksanut.

Täällä missä asun, lenkkeilyreitit ovat hyvin köyhänlaiset. Valittavana on käytännössä katsoen seuraavat vaihtoehdot: ensin kävelen kotoani aina pätkän matkaa samaan suuntaan, ja sitten voin valita, käännynkö oikealle vai vasemmalle. Ja sitten käännyn jossain vaiheessa samaa tietä takaisin kotiin. Plääh. Minä haluaisin kiertää jonkun oikean lenkin, enkä aina palata tismalleen samaa reittiä takaisin! Eilen testasin tuon oikealle kääntyvän vaihtoehdon ja tänään käännyin samasta kohdasta vasemmalle, ja kas, näin oli kaikki lenkkireittini nähty!

Kunpa liikkuminen ei olisi tämmöistä pakkopullaa. Ehkä se on tottumiskysymys? Rupeanko tykkäämään kävelylenkeistä enemmän, kun vain sinnikkäästi menen enkä aina jämähdä kotiin? Tai ehkä onnistun vaalimaan paremmin ihmissuhteitani, jos soittelen kavereille lenkkini ratoksi, kuten tänään?