Ajattelin jo, että tästähän voisi piiiiiiitkästä aikaa tulla sellainen viikonloppu, ettei "tarvitsisi" mässäillä, kun ei ollut mitään kyläilyjä, kekkereitä eikä oikeastaan yhtikäs mitään viikonloppuohjelmaa luvassa. Joo joo, buahhahahah ja heko heko. 

Perjantaina, kun piti vähän flunssaista poikaa lohdutella esim. tikkarilla (koulutan varmaan omista lapsistanikin tunnesyöppöjä), alkoi tietenkin tehdä itsekin mieli edes jotain hyvää. Muutenkin ajattelin, että kun on viikonloppu ja varmaan melko tavanomaisen tylsäkin viikonloppu tulossa, jollain pikku herkulla saisi tosi kätevästi tehtyä vähän eroa arjen ja viikonlopun välille. 

Lopulta juhlistin perjantaita pussillisella suklaakarkkeja. Piti sitten vielä valita ihan ökykokoinen säkki kaupasta, joten olo ei enää ollut kovin juhlava, kun viimeinenkin karkki oli syöty. Ja suklaaähkyn maksimoimiseksi nautimme illalla miehen kanssa minttukaakaot. Lauantai-iltana taas nautittiin koko perheen voimin pikkuinen pussi sipsejä. No onneksi vaan pikkuinen, ei mitään megapussia. Päivällä olin myös syönyt muutaman keksin ja valmiiksi maustettua sitruunarahkaa. Tämän aamun avasin myös tuollaisella rahkalla. Ja olenko ulkoillut? En askeltakaan.

Toisaalta, viikonlopun herkkumäärä on ollut huomattavasti maltillisempi muutamaankin aiempaan verrattuna, että tässähän voisi jo melkein olla tyytyväinen saavutukseensa! Ei sitä vain jaksa joka ikinen päivä pingottaa, kun muutenkin tuntuu olevan ilon aiheet kortilla. Harmillista tietysti on, että miksi juuri syömisen täytyy olla niin suuri ilonlähde? Kunpa voisin pitää syömistä vaan tylsänä velvollisuutena ja vastaavasti nauttia täysin rinnoin vaikkapa siivouksesta - tai kuntoilusta! 

Aivan vetämätön olo taas. Melkein heti heräämisestä lähtien on ollut ihmeen voimaton ja ahdistunut olo. Kodinhoitohuoneen on vallannut kaamea likapyykkivuori ja imuri lojuu eteisen lattialla odottaen käyttäjäänsä. Aiemmin mainitsemani työhakemus on edelleen väsäämättä, ja pari muutakin paperihommaa pitäisi hoitaa. Sen sijaan, että koittaisi tarttua toimeen, tekisi mieli vain pillahtaa itkuun, vaikkei kyse ole edes mistään valtavasta tekemättömien töiden sumasta.

Olin eilen harrastuksissani muutaman tunnin ja mies oli sillä aikaa imuroinut, vaihtanut petivaatteet, laittanut pyykit kuivumaan, asentanut peilin makkariin ja pessyt muutaman lasten käsillään tahriman ikkunan. Hän siis oli saanut muutamassa tunnissa aikaan varmaan enemmän kuin minä viikossa. Kiitollisuuden sijaan oloni tuntui vain huonolta: minä olen ihan p*ska, minun pitäisi hoidella tuommoiset hommat kun kerran olen kaiket päivät kotona. Mietin jopa, että tekikö mies kaikki hommat vain näyttääkseen minulle, että kyllä sitä kaikenlaista saa aikaan lastenkin kotona ollessa kun vain viitsii

Huokaus. Luulin jo, että oloni olisi ollut muuttumassa paremmaksi...