Eilinen ilta päättyi leppoisissa tunnelmissa lasilliseen punaviiniä sekä tölkilliseen siideriä. Keskellä yötä saimme elävän muistutuksen, kuinka karua voi lapsiperheen arki välillä olla, kun Sälli alkoi aamukolmelta parkua kipeää korvaa. Eipä siinä sitten enää hirveästi nukuttu sen jälkeen.

Tänään sain pariinkin otteeseen viihdyttää Sälliä katselemalla musiikkivideoita ja kuuntelemalla lastenlauluja Youtubesta. Kiinnostavat musabiisit kun saivat pojan rauhoittumaan siksi aikaa, kunnes särkylääke sai korvakivun lakkaamaan. Suosikkihitti oli Popsi popsi porkkanaa ja kun olimme kuunnelleet sen noin 3000 kertaa putkeen, toivoisin tietysti, että sen laulun sanoin olisin onnistunut aivopesemään itsestäni oikein kunnon rehunpureksijan. Kyllä toisaalta tänään sainkin Kiloklubin kasvismittarin keltaiseksi, että ei ihan huono saavutus minulta!

Vielä parempi saavutus oli kuitenkin se, että jaksoin illalla raahautua kävelylle, vaikka a) keli oli erittäin tympeän harmaa ja ilmassa oli vesisateen uhka, b) väsytti niin maan p-leesti ja c) alkoi olla jo pimeää. Ensin harkitsin pyöräilyä, mutta ihmeekseni valitsin mieluummin kävelyn. Ulkona mietin, että enpä olekaan aikoihin ollut YKSIN kävelyllä! Olin ihan, että mihin minä nämä käteni laittaisin nyt, kun ei ollut lastenrattaita lykittävänä!

Ilokseni huomasin, että vaikkei varmaan ulkomuodossani ole tapahtunut vielä yhtikäs mitään silmin havaittavaa muutosta, niin kävellessä jalka jotenkin nousi kepeämmin ja vauhtini oli hieman rivakampaa kuin aloittaessani tämän projektin!

Muistan, millaista laahustamista se oli, kun ensimmäisen kerran Pikkusällin syntymän jälkeen kävin yksin pikku kävelyllä. Kävelin noin kilometrin, ja olin ihan puhki, vaikka vauhti ei tosiaankaan päätä huimannut. Toisaalta saatoin tarkoituksellakin madella, kun kävelyn idea ei ollut mikään kuntoileminen vaan lähinnä lähteä hetkeksi omiin oloihinsa neljän seinän sisältä. Ei kuntoni tietysti nelisen viikkoa sitten enää ihan niin surkea ollut kuin hetikohta synnytyksen jälkeen, mutta enpä voi hirveästi sanoa liikkuneeni kuluneen vuoden aikana. Niinpä oli mukavaa huomata, että jo neljän viikon perästä tuntuu siltä, että kuntoni on selkeästi parantunut! Ajattelin nimittäin, että etananvauhtia tapahtuva lastenrattaiden puskeminen ei ihan hirveän äkkiä purisi tähän kankeuteen.

Se olisi taas uusi maanantai huomenna. Toivottavasti ensi yö ei olisi yhtä hanurista kuin edellinen. Väsymys kun pistää niin helposti keksimään kaikenlaisia tekosyitä, miksen tänään jaksa lähteä ulos tai tehdä yhtään mitään. Ja hassua: jos skippaan vaunulenkin sillä livulla, että haluan levätä kun Pikkusällikin lepää, niin juuri koskaan en kuitenkaan nuku, vaan "lepään" lähinnä netissä surffaillen...