Kun jatkuvasti saa taistella erilaisia negatiivisia ajatuksia vastaan (Yök, rehuja! Hyi, kävelylle tihkusateessa! Väsyttää! Graaaah... tekee mieli suklaata tai mitätahansahyvää! Voi järkky tuota peilikuvaa! Nyt kakarat perrr..#%£!! jne), rupesin miettimään, että löytyisikö tästä kohtaa jotain positiivisiakin huomioita, sen lisäksi, että kaksi kiloa on tippunut? Tokihan ne taitavat olla ne helpoimmat kilot, ja seuraavat alkavatkin istua jo paljon tiukemmassa.

Aiemmilta laihdutusajoiltani muistan sen, miten mukavalta tuntui, kun ei syönyt itseään aivan ähkyyn. Nyt en ole edes älynnyt kiinnittää sellaiseen huomiota. Jotenkin useimmilla ruokailuilla päällimmäinen ajatus on, että hitto kun tekisi mieli ottaa vielä vähän lisää ja sitten jää kaihertamaan, kun täytyy tyytyä yhteen satsiin. Mikähän siinä onkin aina niin ihanaa, kun ottaa ruokaa lisää, vaikka olisi jo syönyt yhden jättiannoksen ja tullut siitä ihan täyteen?

Mitään piukottavia farkkuja en ole sentään parin kadotetun nestekilon takia ryhtynyt riuhtomaan ylleni. Odotan vielä vähän aikaa ja kokeilen sitten vasta. Olen viihtynyt viime päivät mieheltä sosialisoimissani college-housuissa tai joissain muissa rytkyissä, joista voisin sanoa kuten jossain teininä kuulemassani pilalaulussa: "Ei kierrä, ei hierrä - on helppo pierrä!" Olen kauhtanoissani kuin mikäkin rakkauselämän Raid: tappaa seksin talossa ja puutarhassa. Mutta ei sitä nyt jaksa hirveästi koristautua, kun luuhaa enimmäkseen muksujen kanssa kotona. Ja nyt, kun tenavat kilvan hierovat räkäisiä neniään vaatteisiini, olisikin silkkaa hulluutta pukeutua mihinkään siistimpään!

Joskus vannoin, että minustahan ei äitiyden myötä tule mitään läskiä tanttaa, joka ei viitsi yhtään kaunistautua ja joka pukeutuu aina vain joihinkin verkkareihin. Mutta juuri sellainen minä nyt olen!

Mutta takaisin niihin positiivisiin mietteisiin. Ai mihin? Hmm... No sen olen huomannut aiemminkin ja nyt taas, että kun vain sinnikkäästi pidän taukoa herkkujen syömisistä, siihen alkaa vähitellen tottua. Toki välillä tekisi mieli jotain pientä hyvää. Mutta kun joskus on ollut kausia, että olen joka päivä sallinut itselleni jonkin herkun, ja jos väliin on sattunutkin päivä, ettei sitä herkkua ole saanut, niin voi elämä mitä tuskaa se onkaan tuottanut! Nyt ei enää ole sellaista oloa, että pikkulapsen tavoin saan kaupassa itkupotkuraivarit keksi- ja /tai karkkihyllyn kohdalla, kun siihen on jo alkanut tottua, että nytpä ei mässäilläkään joka päivä. Eikä edes joka toinen.

Taitaa olla vielä aika laiha saalis, mitä tulee tämän laihdutusoperaation tuottamiin positiivisiin ajatuksiin ja kokemuksiin. Alku on toki ollut lupaava, mutta eipä tätä nyt ole vielä kestänytkään kuin juuri ja juuri pari viikkoa. Toivottavasti voisin vielä parin kuukaudenkin päästä olla sitä mieltä, että ihan hyvinhän tässä menee! Ja se mitä eniten toivon tietenkin, on se, että siellä parin kuukauden päässä tai milloin nyt sitten ikinä, rupeaisi tapahtumaan ihan silmin havaittavia muutoksia! Mutta täytyisi vaan jaksaa kaivaa myönteisiäkin ajatuksia esiin sieltä kaiken ankeistelun alta, niin jaksaisi paremmin tehdä sen muutoksen eteen töitä.