Olin viikonlopun vietossa vanhempieni luona ja itsekurista syömisten suhteen ei ollut tietoakaan. Aamupala oli melko normaali joka päivä, mutta muuten päivätä olivat herkkujen, roskaruuan tai muuten vain ylensyömisen juhlaa. 

Vierailimme eilen ystäväperheen luona ja hieman kateellisena katselin ystävääni, joka pyysi miestään tekemään ylimääräisen reiän vyöhönsä (jotta saisi vyön kireämmälle) ja mies hämmästeli, että "joko taas". Ystäväni lapset ovat suunnilleen samanikäiset kuin omani, mutta ystäväni on hoikassa kunnossa ja minä olen tämmöinen plösö, joka ei saa kilojaan karistettua. No, ystäväni harrastaa ahkerasti liikuntaa, toisin kuin minä...

Sitä vain ihmettelen, että kun ystäväni herkuttelutilityksiä kuuntelee, voisi luulla, että hänkään ei hirveästi olisi laihtumaan päässyt. Tietysti se liikuntakin auttaa kuluttamaan herkuttelulla haalitut kalorit, mutta jotenkin tuntuu, että kun syömisistään kertoilee toisille, asiat usein halutaan saada kuulostamaan vähän erilaiselle, mikä on lopullinen totuus. 

Monille on varmaan tuttua se, että syömisiään tulee vähäteltyä, tai jos on kaappisyöpön vikaa, ei tietenkään tule kerrottua, mitä tuli vedettyä ja paljonko. Joskus taas kavereiden kesken, kun ei ole tarkoitus salailla mitään, tulee suorastaan liioiteltua herkuttelun määrää. Etenkin, jos yhteistuumin todetaan, että oho onpas viime aikoina tullut mässäiltyä. Ehkä siinä tulee jonkunlainen "ihanaa, en ole ainut syöppö maailmassa" -tunne, kun yhdessä toisen kanssa mässäillään mässäilykertomuksilla. Ja ehkä siinä jotenkin saa itsensä ajattelemaan, että hei olen syönyt kuin sika päiväkaudet, enkä ole silti tämän läskimpi, asiat siis voisivat olla huonommin. Ja samalla kun se kaveri siinä huomaa, että ai että tuo on syönyt hullun tavalla eikä ole silti erikoisemmin lihonut, kaipa se sitten jotenkin ne kalorisi kuluttaakin.

Samassa kaverissa ärsyttää se, miten hän on aina valittanut olevansa lihava ja ruma. Okei, hänen painonsa on vuosien varrella vaihdellut paljonkin, raskauksien myötä ja muutenkin vain, mutta mitenkään lihava hän ei ole ollut koskaan eikä varsinkaan ruma. Toki vannoutuneena oman ulkonäköni mollaajana tiedän, miten sitkeässä se itsensä rumana pitäminen istuu, mutta se pännii, että oikeasti kaunis ja hoikka ihminen lässyttää tämmöisen oikeasti ylipainoisen möhkön läsnäollessa, että "voi vitsit näitä mun läskejä". 

Mutta joo. Tämä ystäväni sentään tekee niin sanotuille läskeilleen jotain muutakin kuin valittaa niiden olemassaolosta, ja tänään, kun palasimme viikonloppureissultamme kotiin, päätin lähteä sauvakävelylle! Aurinkoinen, kaunis keli veti minua ihan uskomattomasti puoleensa ja ajattelin, että minunkin on kyllä ihan pakko ruveta taas liikkumaan, jos mielin joskus todella laihtua. Minäkin haluan nähdä sen päivän, kun saan pyytää miestäni tekemään lisäreikiä vyöhöni! Tai jos edes ensin pääsisin kiristämään vyötä niihin reikiin asti, joita en ole koskaan tarvinnut. 

Viikonlopulta on mainittava toinenkin, uskomaton liikuntasuoritus: kävin äitini kanssa hiihtämässä! Asiasta tekee huomionarvoisen se, että kouluaikoina inhosin hiihtämistä ja yläasteen jälkeen vannoin, että suksiin en enää ikinä koske. Muutama vuosi sitten hiihdin erään kaverini kanssa pienen lenkin ihan huumorimielellä, ja nyt heitin äitini kanssa puolen tunnin hiihtolenkin, eikä se ollut edes mitenkään kauheata! 

Syömisten puolesta minulla luulisi olevan ihan hirveä morkkis nyt, mutta jotenkin on sellainen olo (taas), että huomenna on uusi maanantai ja uusi alku! Ehkä lähestyvä kevät ja mahdollisesti mäkikuismakuuri alkaa piristää ja tekee mieli ottaa itseään niskasta kiinni. Pitkästä aikaa tuntuu jopa ihan hyvältä.