Eilinen meni muuten syömisten puolesta hyvin, kunnes illalla olin kaverin luona käymässä. Siellä kahvipöytä notkui kaikkea ihanaa ja jotenkin siinä onnistuin olemaan taas niin oma, vanha "kunnon" itseni.

Siinä olisi jo ollut sorttia kyllikseen, vaikka olisin joka laatua ottanut vain yhden kappaleen, mutta lisäksi piti tietysti ottaa vielä pariin kertaan useimpia laatuja! Ajattelin, että jos otan tuota superihanaa mokkapalaa vain sen yhden, se on kuitenkin pöydän kunkku kaloreissa mitaten, niin sitten voin ottaa noita muita juttuja vähän enemmän... Eiiih!

Leipomukset, keksit, suklaa ja tuorejuustolla sipaistut patonkisiivut olivat toki erittäin maistuvia, mutta kyllä oli sitten varsinainen morkkis kun palasin kyläilyreissulta: "Ei sitten mitään iltapalaa enää tänään." "Huomenna menen kyllä sitten lenkille, vaikka sataisi kaatamalla!" Muun muassa tuollaiset ajatukset saattelivat minut kotiin.

No, ei tässä nyt onneksi enää silleen pänni, ehkä toisin on huomenna, kun/JOS käyn vaa'alla. En vain käsitä, että mihin niin sanottu järkeni oikein sammui eilen? Siihenkö, kun paikalla ollut toinen kaveri hehkutti, että ihanaa saada välillä herkkuja, kun viikko on ollut muuten niin perseestä - halusinko jotenkin samaistua tuohon ajattelumalliin, siitäkin huolimatta että oma viikkoni ei ole ollut mitenkään tavanomaista kummempi?

Toivottavasti tästä viisastuneena osaan seuraavan kerran istahtaa kahvipöytään ilman, että sieltä on kahmittava kaikkea ja paljon ja muistaa, että totaalikieltäytymisen ja totaaliporsastelun välimaastoon mahtuu ihan järkeviäkin ratkaisuja.

(Tänään muuten sataa taas. Yritän siitä huolimatta mennä kävelylle tässä aamusella, kostaakseni itselleni eiliset syöpöttelyt.)