Välillä, tai oikeastaan aika useinkin, tekee mieli peilin edessä raivota ja huutaa, että miksi, oi MIKSI juuri MINÄ olen näin ruma? Miksen minäkin voisi olla hoikkarakenteinen ja kauniskasvoinen? Miksei minusta tullut siroa kedon kukkaa, vaan tanakka ja punakka metsän kärpässieni?

Tietenkään sille ei itse hirveästi mahda, millaiset kasvonpiirteet, ihon, silmien värin, tukan laadun jne itselleen perintötekijöittensä myötä saa, ja toki perimällä on varmaan näissä lihomishommissa suurempi rooli kuin edes ymmärrän. Tässä vain ajattelin pohdiskella, että mistähän se mahtaa johtua, etten koskaan (jos nyt ei mitään varhaista lapsuutta lasketa) ole ollut hoikka, ja jos ei paino ole ollut ylipainon puolella, niin ei ainakaan kovin kaukana siitä?

En nyt osaa lapsuudesta kaivella mitään tapahtumia, jotka olisivat tehneet minusta (tunne)syöpön. Mainitsinkin jo blogin alussa, että minua ei ole koulussa systemaattisesti kiusattu, vaikka toki jonkin verran on nimitelty (tosin kaikki nimittely ei ole liittynyt ulkonäkööni). Kotioloissa ei ole ollut mitään hämminkiä emmekä koko perheen voimin ole läskejä. Äitini on lähinnä vanhemmiten kerännyt kiloja, nuorempana hänkin on ollut oikeinkin sutjakka. En muista, että perheessämme olisi erityisesti vouhotettu mistään ruokiin ja ruokailutottumuksiin liittyvistä asioista. Tarkoitan siis, että kukaan ei ole koskaan mitenkään huomiota herättävästi tuskaillut lihomisesta tai lihomisen pelosta, eikä kukaan ole esimerkiksi huomautellut toiselle ilkeään sävyyn syömisistä tai elopainosta. Hämärästi kyllä muistan rohmunneeni salaa keittiön kaapista keksejä yms avatuista pakkauksista, mutta ei kai siihen sen kummempaa syytä ollut kuin se, että keksit maistuivat hyviltä.

En koskaan ole ollut kovinkaan liikunnallinen. Vanhempani ovat kannustaneet toisenlaisten harrastusten, kuten musiikin pariin. Voisiko siis siitä johtua, että tänä päivänä olen laiska pullero, joka osaa soittaa pianoa? No, en minä koulun liikuntatunneiltakaan saanut mitään urheiluinnostusta. Paras ja ainut saavutukseni liikunnassa oli kotipaikkakuntani ala-asteiden välisissä yleisurheilukisoissa saatu hopeamitali tyttöjen 60 metrin juoksussa ollessani 8-vuotias! Se oli urheilu-urani huippuhetki ja sen jälkeen meno onkin ollut laskusuuntaista. Yläasteella minua ei valittu ensimmäisten seassa joukkueeseen muissa lajeissa kuin pesäpallossa. Tämä ei suinkaan johtunut räjähtävästä juoksunopeudesta, vaan siitä, että lyöntivuorossa osuin palloon joten kuten, kun moni luokkatoveri ei osunut palloon juuri koskaan.

En osaa sanoa, johtuuko nihkeä suhtautumiseni liikuntaan siitä, ettei minua ole hirveästi kotoa käsin liikkumaan patisteltu, vai olenko pienestä pitäen ollut kiinnostuneempi jostain muusta. Mahdollisesti molemmista.


Yläasteelta saakka tosiaan olen pitänyt itseäni "läskinä". En tokikaan ollut silloin vielä ylipainoinen. Painoni hiipi noihin aikoihin ylöspäin aika hiljalleen (pituutta en ole tainnut kasvaa enää 6. luokan jälkeen) ja sama meno jatkui lukiossa. Pienen sysäyksen alaspäin aiheutti sydänsurut, kun eräs poika jätti minut ja olin päiväkausia murheellinen enkä pystynyt syömään kunnolla. Samoihin aikoihin myös vanhemmillani oli eräänlainen aviokriisi ja he asuivat vuoden verran erillään, mikä myös vahvasti vaikutti mielialoihini ja käytökseeni.

Noista sydänsuruista on vielä kerrottava se, miksi sen kertainen ero tuntui jotenkin erityisen kamalalta. Kyseinen poika oli ihan hirveän komea ja tämä poika ihastui minuun. Minusta oli ihan uskomatonta, että joku niinkin hyvännäköinen tyyppi ihastui juuri MINUUN, vaikka tarjolla olisi taatusti ollut kauniimpiakin naisia. Suhteemme kesti lyhyen aikaa ja loppui kuin seinään, kun tämä jätkä ilmoitti olevansa muuttamassa ulkomaille. Hän oli joutumassa sinne tavallaan pakon edessä ja hän sanoi, ettei hän halua, että häntä jää kukaan Suomeen odottamaan. Olin viikkokaudet ihan romuna ja katkera, että miksei orastava onneni saanut kerrankin kestää! No, kyseisen hepun kuviot menivät vähän uusiksi eikä mitään ulkomaille muuttoa tullutkaan, mutta eipä hän siltikään palannut luokseni. Myöhemmin selvisi, että hänellä oli taipumusta kertoa aika vahvasti väritettyjä juttuja kavereilleen, eli lopulta en enää tiennyt, mikä hänen sanomastaan oli ollut totta ja mikä paskaa. Mikä tietysti satutti aina vain enemmän: Se siitä illuusiosta, että minä muka olisin ollut hänelle(kään) jotain erityistä.

Lukion jälkeen muutin pois kotoa opiskelemaan. Kävin paljon bileissä niin arkena kuin viikonloppuisinkin. Omillaan asumisessa oli se hieno puoli, että sai ihan itse valita, mitä ruokaa ja herkkuja ostaa! Painoa tuli vähitellen lisää ja kuten aiemmin kerroin, jossain vaiheessa ryhdyin tosissani laihduttamaan ja onnistuinkin palaamaan suurinpiirtein yläasteaikaiseen painolukemaan. Mutta se onnistuminen oli väliaikaista, ja tässä sitä ollaan raskus- ja etenkin muiden ylikilojen kanssa painiskelemassa!

Olisihan se varmaan hienoa, jos löytäisin lapsuudestani tai nuoruudestani jonkun syyn, miksi olen laiskanpulskea herkkusuu, niin voisin siirtää syyn läskeistäni pois itsestäni leikkimällä jotain olosuhteiden uhria. Mutta pahasti tässä siltä näyttää, että ei siihen mitään sen kummempia syitä ole, minä nyt vaan olen sellainen, että ymmärrän paremmin laiskottelun, ruuan ja herkkujen kuin urheilun ja salaatin päälle!