Elän jännittäviä aikoja. Painoni oli eilen aamulla tasan 63 kiloa. Tuo lukema on jo itsessään aika huimaava ja nyt jännitänkin, että näenkö piankin vaa'alla lukeman 62 pilkku jotain! Paino on nyt ihan tosissaan pudonnut reippaassa parissa viikossa melkein kaksi kiloa, mutta...

...syy painon äkilliseen ja nopeaan laskuun on siinä, että vatsani on ollut 2,5 viikkoa ihan sekaisin. Tuntuu, että ruoka kulkee lähes samantien "koneiston läpi" ja tulee pihalle suurinpiirtein sen näköisenä, mihin kuntoon sen on pureskelemalla saanut. 

Olen hypännyt lääkärillä moneen kertaan, on otettu niin veri- kun p*skanäytteitäkin ja toistaiseksi mitään ilmeistä syytä ei ole löytynyt. Ei ole todettu mitään verenvuotoa, ei ole viitteitä keliakiasta eikä kyse ole esim. salmonellasta. Muu perhe on ollut terveenä, joten mikään tavanomainen mahatauti ei tule kyseeseen, koska olisi takuulla tarttunut jo ainakin muksuihin. Ja mikä tavanomainen mahatauti nyt muka kestäisi kolmatta viikkoa? Eikä minulla ole tosiaan muuta kuin tätä varpusparveilua, ei ole ollut kuumetta, ei okseta ja ruoka maittaa normaalisti, mitä nyt tulee ulos semmoisella ryminällä että sitten kun hätä iskee, vessan on todellakin oltava hyvin lähellä. 

Viimeisimmän lekurikäynnin jälkeen päätettiin vaan, että odotellaan, jos tämä menisi ohi itsestään. Jos kyse oliskin vaan jostain viruksesta, joka on aiheuttanut pitkittyneet oireet. Ajattelin, että jos viikonlopun yli jatkuu sama meininki, kiptän taas takaisin lääkärille. Seuraava vaihe onkin varmaan joku suolen tonkiminen, voi kuinka ihanaa. Mutta ihan sama, kunhan joku syy selviäisi, jos tämä ei tosiaan itsestään aio parantua. Tänään kyllä aamupäivästä pakki oli suht rauhallinen, mutta (tuhdin) lounaan jälkeen saikin istua pitkään ja hartaasti ripsakoimassa. Ja sama uusiksi heti kun töistä kotiuduin, enkä edes ollut syönyt siinä välissä mitään. 

Mies ja yksi työkaveri ehdottivat, että entäpä jos mahani on sekaisin stressistä. Niin, mutta mistä stressistä? Työstressistäkö? Minähän olen suuresti nauttinut työstäni ja sinne on joka päivä ollut kiva mennä. Okei, työni päättyy aivan näinä päivinä, eli työstressin sijaan voisi ehkä ajatella TYÖTTÖMYYSstressiä. Siitä aiheesta kieltämättä olenkin jo ehtinyt vääntää monet itkut. Mutta en minä itseäni stressaantuneeksi ole tuntenut, pikemminkin lähinnä paikka paikoin alakuloiseksi vaan. 

On se vaan ihmeellinen juttu, että kun sitä on koittanut kohentaa elintapojaan ainakin syömisen ja liikunnan suhteen (aloitin jopa käymään jumpassa vähän aikaa sitten!!!) ja on onnistunut jopa hoikistumaan, niin sitten kroppa on ihan sekaisin. Okei, nukkumista pitäisi kyllä lisätä, mutta eiköhän se asia korjaannu työttömänä ollessa. Sitten kun saisi tämän hiustenlähdön ja mahan aisoihin niin ei olisikaan huolen häivää, ainakaan terveysrintamalla. Ainakaan siis fyysisellä puolella. Olen kyllä yrittänyt asennoitua tulevaan työttömyyteen vähän siten, että sehän voi olla ihan mukavaakin vaihtelua, jos tosiaan ainakin tämä väsymys helpottaisi, mutta pitkittyessään työttömyys kyllä taatusti alkaa rassaamaan, mutta eihän sitä ennalta tiedäkään, kauanko se kestää. 

Itse asiassa, kävin eilen yhdessä työhaastattelussa. Saan kuun loppuun mennessä tietää, kuinka käy...