Hups, johan tässä on vierähtänyt aikaa melkein 9 kuukautta. Olen monta kertaa miettinyt, että jotain tänne varmaan täytyisi kirjoittaa, mutta aina se on vain jäänyt, ja mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä hankalammalta on tuntunut uudelleen aloittaa. Oikeastaan tuo viimeisimpään kirjoitukseeni viikko takaperin saapunut kommentti antoi pienen kipinän: kirjoitetaanpa tänne jotain kuulumisia, vaikka mahtaako niitä kukaan edes lukea, kun nekin vähät, jotka tätä blogia ehkä joskus seurasivat, ovat kai jo olettaneet minun lopettaneen koko touhun. 

Kaikenlaista muutosta on tapahtunut. Kuten edellisessä postauksessani vähän ounastelin, kesällä laihdutushommista ei tullut niin yhtään mitään. Suoraan sanottuna koko kesä, syksy ja ihan koko loppuvuosi oli ihan käsittämätöntä ruualla ja herkuilla mässäämistä. Vaa'asta armollisesti lopahti patterit jossain vaiheessa syksyä ja sehän oli mitä parhain tekosyy olla käymättä vaa'alla, mutta karkean melko tarkan arvion mukaan uskoisin joulun aikaan painaneeni liki saman verran, mitä painoin tätä blogia aloittaessani, eli ainakin jonkun 75+ kg. Mutta ennenkuin jatkan syömis- ja laihdutustarinaa tämän vuoden puolelle, kerron vielä muut viime vuoden merkittävimmät elämäntapahtumat (jos niistä nyt edes voi monikossa puhua, hah).

Loppukesällä sain töitä. Tällä tietoa työtä riittää tämän vuoden syksyyn, jatkosta ei ole mitään varmaa tietoa, mutta tilanne työpaikalla on sellainen, että pidän jatkoa melko epätodennäköisenä. Harmi, mutta onpa tämäkin nyt jotain! Pidän tästä työstä erittäin paljon, se on tismalleen omaa alaani enkä muista pitkään aikaan olleeni onnellisempi! Joidenkin mielestä se varmaan kuulostaa aika oudolta, mutta sanon silti, että työssäkäyvän äidin arki sopii minulle huomattavasti paremmin kuin työttömän kotiäidin arki! Jo nyt vähän ahdistaa, että jos työt syksyllä päättyvät, onko edessä taas turhautumisen, tympääntymisen ja pahimmillaan taas masennuksen täyttämä suo... No, yritän parhaani mukaan olla ajattelematta sitä vielä. 

Olisin päässyt viime syksynä opiskelemaankin, mutta työtilaisuus meni tietenkin edelle. En kuitenkaan vielä luopunut opiskelupaikasta, vaan lykkäsin aloitusta vuodella. Todennäköisesti lykkään sitä vielä toisellakin vuodella, eli aika kaukaiselta tällä hetkellä tuntuu mikään opiskeluelämän aloitus uudestaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Kun nyt on hetken aikaa saanut tehdä mukavaa työtä, ei varsinaisesti kiinnosta hittoakaan mikään opiskeleminen... mutta jos seuraavana vaihtoehtona on pitkä työttömyys, niin johan taas alkaa kuulostaa lähes luksukselta se, että "saa" kuluttaa (hehtaari)perseellään jonkun koulun penkkiä. 

Siinähän taisi olla tärkeimmät, muuhun kuin elämäntaparemonttiin liittyvät asiat. Syksyä kohti mentäessä lopetin liikunnan harrastamisenkin liki tyystin. Ei muka töiden jälkeen ehtinyt eikä jaksanut, ja oli tietysti tärkeämpää viettää arki-iltojen vähäiset tunnit perheen seurassa eikä suinkaan paeta minnekään lenkkipolulle... joo joo. Ei mikään ihme, että vaatteet alkoivat ennätysvaihtia kiristää päällä. 

Joulua olimme viettämässä vanhempieni luona ja siellä kun muutaman päivän olin kaadellut suuhuni jouluruokaa, suklaata ja ties mitä kahvipöytäin antimia, päätin, että joku tolkku tähän on saatava. Uudelleenläskiintyminen ahdisti, melkein kaikki vaatteet tuntuivat piukoilta, peilikuva otti päähän, deletoin salaa jouluna itsestäni otettuja valokuvia joissa näytin ihan joltain sotanorsulta - ja samalla kauhoin kuitenkin lisää suklaata turpaan. 

Katkaisuhoidoksi suunnittelin tammikuun mittaista karkki- ja sipsilakkoa, mutta Facebookissa seikkaillessani lainasin muutamankin kaverin käyttämää ideaa ja uuden vuoden alla haastoin FB-kaverini tykkäämään lakkolupauksestani, ja lakon kesto määräytyi tykkäysten määrän mukaan. Lakon loppu häämöttää vasta joskus maaliskuun lopussa ja ihan hyvin on sujunut!

Ruotuun palaamista vauhditti kummasti mahatauti, joka kävi koko perheemme läpi vuodenvaihteen aikoihin. Ruokahalun palautuminen kesti monta päivää ja milloinkaan ei joulupöhötys ole tainnut jäädä matkan varrelle yhtä tehokkaasti! Että jotain hyötyä oli siitäkin tuskasta, minkä kammottava pahoinvointi, yrjöily ja ripulointi tuotti. Lisää "tehoja" laihtumiseen toi pian mahataudin jälkeen sairastamani keuhkotulehdus: makasin 10 päivää kuumeessa, vedin pari antibioottikuuria ja olin töistä pois reippaat pari viikkoa - ja kun kuukausi joulusta oli kulunut, tajusin laihtuneeni yli 6 kiloa!!! 

Nyt, kun taas olen terveiden kirjoissa, olen yrittänyt taikoa itseäni kiinnostumaan taas lenkkeilystä. Ankeat säät vaan eivät sitä kiinnostusta kasvata tippaakaan, mutta esimerkiksi eilen kävelin kyllä urheasti tunnin verran tihkusateessa! Hyvä minä! 

Viikonloppuna vaaka näytti lukemaa 67,6 kg. Hämmästyttävää kertakaikkiaan. Olen varmaan sata vuotta sitten painanut näin vähän! Just joo, "vähän" - onhan tästä vielä joku 2,5 kiloa normaalipainoon, että tekemistä riittää kyllä. Silti peilikuva miellyttää minua enemmän kuin aikoihin, olo on itsevarmempi ja jopa seksikkäämpi ja välistä tuntuu, että voisin valloittaa vaikka koko maailman! No ehkei sentään, mutta kaiken kaikkiaan olen huomattavasti energisempi ja elämääni tyytyväisempi nyt. 

En silti voi sanoa, että ruokailutottumukseni olisivat hirveän kohdillaan. En edelleenkään välitä syödä riittävästi vihanneksia. Herkkujen mättämistä olen sentään aika paljon pystynyt vähentämään verrattuna viime vuoden loppupuoliskoon ja karkki- ja sipsilakon kanssa ei tosiaan ole tehnyt edes tiukkaa, paitsi ihan muutamia kertoja, kun järkyttävä makeanhimo on iskenyt normaalin ruokailun päälle. Mutta mitään Kiloklubia en ole jaksanut hyödyntää sitten viime kevään. 

Tässä on ollut päiviä, etten ole syönyt koko päivänä kuin kahdesti: töissä lounaan ja kotona töiden jälkeen päivällisen. Töiden alettua aamupalani kutistui ekalla kahvitauolla vetäistyyn jogurttiin/raejuustopurkilliseen, ja nyt olen jättänyt senkin pois, sillä olen huomannut, että pärjään ihan hyvin nälkään nääntymättä lounasaikaan saakka. Ja jos kotona vielä tempaisen vähän tuhdimman päivällissetin, en välttämättä ole enää ennen nukkumaanmenoa nälkäinen. Okei, ei noita kahden ruokailun päiviä nyt ihan yhtenään ole, useimpina iltoina syön ainakin jotain pientä vielä iltapalaksi. Ja tunnustan, että tänään söin iltapalaksi juustokakkua, jota leivoin viime viikonloppuna..! 

Että tällaista. Elämäntavoissa on siis vielä reippaasti kohentamisen varaa, vaikka paino onkin lähtenyt laskuun. Haaveilen olevani vielä painoindeksiltäni normaalipainoinen ja mietin jo kuumeisesti, että mitäs sitten karkkilakon jälkeen... Osaanko pysyä kohtuudessa vai onko totaalikieltäytyminen sittenkin toimivampaa? 

Yritän jatkossa tilittää tuntojani tänne vähän tiuhempaan kuin 9 kk välein!