Muistan, kun olin yläasteen 7. luokalla. Koulun seinällä oli suuri peili, josta saattoi nähdä itsensä kokonaan. Seisoskelin peilin kohdalla toisella puolen käytävää kavereideni kanssa. Seisoin sivuttain peiliin nähden. Yhtäkkiä vilkaisin peilikuvaani ja järkytyin, kuinka ISO PERSE minulla onkaan!!! Ylläni oli farkut ja lyhyehkö, aika vartalonmyötäinen paita. Loppupäivän kuljin nyhtäen paitaa mahdollisimman alas ja päätin, että en pue tuota paitaa päälleni enää ikinä ja tästä lähin käytän vain sellaisia paitoja, jotka peittävät hehtaariperseeni.

Ei minua koskaan ole koulussa erikoisemmin kiusattu. Tai en laske rillipääksi tai läskiperseeksi huutelua tai yleistä pottuilua kiusaamiseksi, tuollaisen kohteeksi joutuu varmaan lähes jokainen teini-iässä.

Ensimmäinen poikaystävä minulla oli seiskaluokalla. Oli ihanaa kun oli joku, jonka kanssa näyttäytyä ja todistaa, että katsokaas, en minä ihan toivoton tapaus ole!

Myöhemmin olen joitain poikaystävävalintojani kummastellut ja olen huomannut, että usein olen varmaan ajatellut, että kehnompikin poikakaveri on parempi kuin ei ketään. Eli samaa todistelua: en minä ihan toivoton tapaus ole! Kyllä minutkin joku huolii vaikka olenkin ruma!

Ruma, niin. Muistan olleeni vain 12 tai 13, kun kotona katselin kasvojani peilistä ja mietin, että kylläpä olen mitättömän näköinen. Kaikki muut näyttävät joltakin, kaikilla on selkeitä piirteitä kasvoissaan, minä olen vain haalea, väritön möykky. Ja vielä kamalat silmälasit, jotka saivat silmäni näyttämään entistäkin olemattomammilta.

Lienee siis selvää sanomattakin, että itsetuntoni ei ole ollut hääppöinen. Sitä ei ole myöskään lisännyt parin pitkäaikaisen poikaystävän huomauttelu painostani ja epäsuora vihjailu siitä, että jos lihon tai jos en laihdu, saattaa äkkiä olla niin, että minut vaihdetaan laihempaan ja nätimpään.

Mieheni ei onneksi ole yhtä törppö kuin muinaiset poikaystäväni, mutta olen aikoinani joutunut pohtimaan suhdettamme, että olemmeko yhdessä ihan oikeista syistä, että enhän tässä vain toista samaa kuviota, että otan kenet olen sattunut saamaan ihan vain siksi, että minun täytyy vain todistella jotain muille sekä itselleni. No, ehkä aikoinani otin hänet siksi kun satuin saamaan, mutta onneksi samalla sain ihan hyvän miehen! En pois vaihtaisi! Hänen takiaan en ole koskaan joutunut tuntemaan huonommuutta ulkonäöstäni, vaikken nyt aina suostukaan uskomaan hänen vakuuttelujaan siitä, että olen ihan tarpeeksi kaunis ja ettei makkarani mitenkään häiritse.

Mietin ihan liikaa sitä, mitä minusta ajatellaan. Jos jossain vaikka joku nauraa, olen ihan varma, että nyt siellä nauretaan minulle, näytän vissiin niin typerältä että tuntemattomatkin alkavat supista ja nauraa ääneen. Siitä johtuu varmaan se, että itse arvostelen aina ulkonäköäni niin ankarasti: haluan haukkua itseni ennen kuin joku muu tekee sen. Että "joo joo tiedän jo, että olen lihava ja muutenkin ruma, ei tarvi enää sanoa sitä minulle."

Kun takavuosina laihduin, en ollut mikään hoikkeliini silloinkaan, mutta olin silloin itsevarmempi. Nyt toivon, että voisin taas kokea tuon tunteen! Haluaisin tuntea olevani NAINEN, enkä vain plösähtänyt mamma, joka taas kätkeytyy pitkiin paitoihin.