Kirjoitustahti ei taas päätä huimaa, mutta eipä huimaa laihtumisen tahtikaan. Tosin, olenkin vähän vastahakoisesti antanut itselleni luvan ottaa löysin rantein loppuvuoden. Miten niin vastahakoisesti? Eihän se nyt ole temppu eikä mikään heittää terveelliset tavat narikkaan ja ruveta porsastelemaan? Ei tietenkään, mutta kyllä siitä silti vähän omatunto soimaa, kun hyvän alun jälkeen kaikki on palannut siihen, mistä lähdin syyskuussa liikkeelle. No ei kai vaakalukema sentään ole samoissa, mutta ei se ainakaan pienentynyt ole. 

Eilen taisi olla ensimmäinen päivä viikonlopun jälkeen, etten syönyt mitään herkkuja, tai övereitä ylipäätään. Koitan päästä samaan tänään, mutta huomisesta taitaa alkaa tämän perheen joulupossuilut. Kasvisten syönnillä en voi rehennellä, eilen söin pienen pätkän kurkkua ruuan kanssa ja iltapalaksi rahkaa, jossa oli metsämarjoja. 

Pikkusälli on tehnyt hampaita ja tänä aamuna näytti viimein siltä, että kaksi hammasta olisi puskenut tiensä läpi ikenien. Yksi hammas siellä vielä on ihan hilkulla, että tullako jo esiin vai vasta hetken päästä. Yöt ovat siis olleet levottomia, olisikohan ollut viikonloppuna, kun väliin sattui yksi hyvä yö ja sen jälkeen taas hyvistä öistä on saanut nähdä vain unia, jos nyt on hirveästi öisin ehtinyt uneksimaan, kun joutuu heräilemään ja nukahdettuaan on niin koomassa, ettei varmaan jaksa edes nähdä unia. 

Mieli on muutenkin harvinaisen maassa. Kun silloin joku aika sitten otin yhteyttä neuvolaan, että haluaisin vähän jotain apuja tähän jaksamiseen, sieltä laitettiin soittopyyntö jollekin psykiatriselle hoitajalle. Odotin puolitoista viikkoa soittoa. Sitten hoitaja soitti ja sanoi unohtaneensa (!!!) soittaa aiemmin. Pahaksi onneksi meille oli juuri tullut sukulaisia kylään, enkä halunnut heidän aikanaan ruveta suomimaan mitään mielialaongelmiani. Hoitaja lupasi soittaa uudelleen tulevana maanantaina klo 9-10 aikaan. Odottelen sitä soittoa edelleen, ja siitä on nyt jo taas puolitoista viikkoa kulunut... Tai no jos ihan tarkkoja ollaan, en enää edes odota, että se puhelu koskaan tulisi. Taisi unohtua koko juttu.

Pitäisi kai itse tsempata ja soittaa jonnekin. Jotenkin sitä vain lykkää sitäkin asiaa mielellään jonnekin mystiseen "maanantaihin". Haluaisin uskoa, että tuleva joulunaika toisi kaivattua vaihtelua arkeen, ja että joulun jälkeen olisi vähän virtaa akuissa taas ja jaksaisi aloittaa laihduttamisen uudestaan ja ties mitä. 

Lisäksi olen hakenut erääseen koulutukseen työkkärin kautta ja oletettavasti lähipäivinä selviää, pääsenkö siihen vai ei. Ensin pitäisi tulla valituksi haastatteluun, sitten haastattelun perusteella tehdään lopulliset opiskelijavalinnat. Toivon niin kovin pääseväni tuohon koulutukseen... Se ainakin taatusti johtaisi työllistymiseen ja toisi vähän jotain säpinää tähän puuduttavaan arkieloon. Pelkään vaan, että mitäs jos en pääsekään? Mahtaa taas viimeinenkin valo tunnelin päässä sammahtaa. Sitten on varmaan pakko tarttua puhelimeen ja soittaa jonnekin, kun vain tietäisi, minne.