En ole nyt kauheasti saanut aikaan kirjoitella, enkä oikeastaan paljon muutakaan. Mutta onneksi sentään vaakalukema näytti edes pikkuisen vähemmän kuin tasan viikko sitten! Paino oli nyt 71,3 kg, huikeat 200 grammaa vähemmän kuin viikko takaperin, mutta täytyy nyt koittaa riemuita edes tuosta. No, kun huomioi edellisviikonlopun älyttömät herkkukestit, niin 200 grammaakin on mahtisaavutus!

Pääasia siis, että suunta on oikea, vaikka vauhti onkin lainattu etanalta. Tuleva viikonloppu ei ehkä ole ihan yhtä hurjaa syöpöttelyä kuin edellinen (tai edelliSET), mutta sunnuntaiksi on kyllä luvassa kahvittelua ja leipoakin pitäisi. Mutta kun leivonta ei tapahdu tänään / lauantaina, ehkä jotenkin saan sen herkuttelun asettumaan vain yhteen päivään enkä aloita sitä jo tänään!

Sitten mielialasta. Olen nyt muutaman kerran käynyt psykiatrisen hoitajan juttusilla. En tosin tiedä, onko niiden istuntojen anti ollut kummoista. Siellä vain jankataan asioita, joissa ei ole mitään uutta: Olisi hyvä, jos löytäisin työtä tai vaikka opiskelupaikan ja sitten pitäisi koittaa arjen keskellä tehdä mahdollisimman paljon asioita, jotka (vielä) tuottavat iloa. AI JAA, ihanko totta?

Työpaikkahakemuksia on vaihteeksi muutamakin vetämässä, kun sattumalta tuossa vähän aikaa sitten oli jokusia sopivia, tai ainakin sopivahkoja paikkoja avoinna. Mutta taitavat olla jo kaikki täytettyjä, ei ainakaan minun puhelimeni ole viime päivinä soinut haastattelukutsujen vuoksi... Välillä mietin, että miksi turhaan hakkaan päätäni seinään, kun peli on ihan selvästi pelattu oman alani suhteen. Ei näillä kotiäitimeriiteillä pääse mitenkään työnhakijoiden kärkikastiin. 

Aion hakea keväällä opiskelemaan edes jotain, sillä minun on vain yksinkertaisesti ihan pakko saada tähän elämän irvikuvaan jotain mielekästä sisältöä. Ehkä sitä on joidenkin vaikea käsittää, mutta kotiäidin arki vaan ei ole pitemmän päälle kovinkaan kehittävää. Ja jos tilanne tästä vielä kovin pitkittyy, se ei liene enää lastenkaan etu, että heitä kotona hoitaa masentunut äiti. 

Kävin eilen poistattamassa hormonikierukan, koska epäilen sen ainakin osittain aiheuttavan tämän seksintappofiiliksen, mikä puolestaan pahentaa omalta osaltaan tätä "kokonaismielialaa". Lisäksi aloitin alkuviikosta syömään mäkikuismatabletteja. Yleensä en ole tavannut hurahtaa mihinkään luontaistuotteisiin enkä varsinkaan mihinkään ns. uskomushoitoihin, mutta mäkikuismasta on sentään olemassa tutkittua tietoa, jonka mukaan se voi oikeasti auttaa ainakin lieviin masennustiloihin. Ja kun en noita tavanomaisia mielialalääkkeitä mielelläni rupeaisi popsimaan, niin täytyy nyt ainakin koittaa. 

Tässä hiljattain Sällin 3-vuotisneuvolan yhteydessä neuvolantäti tuumi kuunneltuaan mäkikuismapohdintojani, että ehkä minun kannattaisi tutustua myös homeopatiaan. Kieltäydyin kohteliain sanakääntein, koska mielestäni on melkoista humpuukia hoitaa vaivoja käytännössä pelkällä vedellä...

Katsotaan siis, miten tästä nyt asiat etenevät. Onneksi kevätkin on tulossa, jos valoisuus vähän edes nostattaisi mielialaa. Vaikka tällä hetkellä kyllä hieman ahdistaa ajatus keväästä: miten jaksan raahautua ulos, sitten haravoida ja myllätä puutarhassa, kun en saa sisätiloissakaan mitään aikaiseksi?