Eipä ole ollut mitään mullistavaa raportoitavaa. Silloin tällöin aamuisin astahdan vaa'alle ja lukemat ovat yleensä jotain 65,1-65,6 kg vaiheilla, eli ihan jees! Arkisin saan syömiset, etenkin herkuttelut pysymään aika mukavasti kurissa ja viikonloppuisin löysäilen ihan tarkoituksella - yritän tietysti olla vetämättä mitään övereitä, mutta vähän hankalaahan se tietysti välillä on, kun on tämmöinen herkkuperse. Olen käynyt pyöräilemässä melko ahkerasti, en nyt joka päivä ole ehtinyt mutta 3-5 kertaa viikossa nyt varmaan ainakin, ja lenkkien kesto vaihtelee puolesta tunnista reiluun tuntiin.

Olen ilokseni huomannut, että kunto on kyllä fillaroidessa kohentunut: pyöräilyt eivät ole mitään kevyttä sunnuntaiköröttelyä, vaan jaksan pitää yllä ihan reipasta vauhtia ja parhaiten tietysti kehittymisen huomaa siinä, että jos joskus alkukeväällä jonkun tietyn matkan taittamiseen kului tunti, niin nyt saman matkan polkaisee selvästi lyhyemmässä ajassa!

Mutta sitten varsinaiseen aiheeseen, johon otsikossa viittasin jo. Eilen minua väsytti ihan tolkuttomasti! Olin työpäivän jälkeen ihan naatti, hyvä etten nukahtanut rattiin kotimatkalla ja kotona olin niin uupunut, että kun Pikkukakkonen alkoi, lösähdin sohvalle ja torkuin siinä toivoen, että muksutkin jumittaisivat hetkeksi lastenohjelman pariin eivätkä keksisi mitään päätöntä sillä välin, kun äiti on vähän muilla mailla... Mies siis oli omissa puuhissaan ulkona, joten siinä paikassa ei ollut tilaisuutta mennä vaan "rehellisesti" päiväunille hetkeksi. Eipä siitä torkkumisyrityksestä silti pahemmin mitään tullut, kun muksut kyllä huomauttelivat, että äidin täytyy pitää silmät auki...

Mittasin kuumeenkin eilen töiden jälkeen, kun oli paleltanut koko päivän. Mittari näytti 36,9 astetta, ehkä lämpö oli pikkuisen normaalia korkeammalla mutta en nyt kuumeeksi sitä laskenut. En tiedä, mikä osuus menkkojen alkamisella oli tuohon kaikkeen. Menkkakipujen varjolla otin särkytroppia ja ajattelin, että eiköhän se orastava lämmönnousukin sillä taltu sitten, jos nyt oli mitään nousua ylipäätään tuloillaan.

Makeaakin teki mieli enemmän kuin aikoihin. Jos en olisi karkkilakossa, olisin takuulla käynyt ruuan jälkeen pitkin iltaa verottamassa lasten karkkivarastoa! Karkkien sijaan kahmaisin ruuan jälkeen tyhjäksi yhden kipon, jossa oli viikonlopun jäljiltä vielä pohjalla vähän jotain rusina-pähkinä-kuivattu hedelmä -seosta. Varmaan aikamoinen sokerilataus siinäkin vaikkei nyt suoranaista karkkia ollutkaan, mutta auttoi pahimpaan mielitekoon. Onneksi kipossa oli vain jämätä jäljellä, koska joka tapauksessa olisin varmaan vetänyt kipon tyhjäksi vaikka se olisi ollut kukkuroillaan!

Viime viikon perjantaina kävin luovuttamassa verta ja sen päivän iltana olin yhtä väsynyt mitä eilen. Muistelen kyllä olleeni aivan rättipoikki edellisenkin verenluovutuksen jäljiltä, että perjantain väsähdys taisi mennä sen piikkiin. Mutta tuo eilinen tuli kyllä aika lailla puskista! Okei, nukun öisin liian vähän, ehkä syytä ei tarvitse sen kauempaa hakea. Ehdin nukkua arkisin yleensä 6-6,5 tuntia ja jos Pikkusälli (tai joskus harvoin isompi Sälli) herättää yöllä, tuokin vähäinen uni jakaantuu vähintään kahteen pätkään. Yleensä onneksi poikien aiheuttamat yöherätykset eivät kestä pitkään. Viime yönä tosin myös kissat kunnostautuivat ja vetivät semmoista rallia pitkin tupaa, että ihme jos eivät naapuritkin heränneet siihen!

Yleensä vaan väsymys ei ilmene tuollaisena totaalisena jumittamisena kuten eilen, kun tuntui, että jalatkin ovat ihan liian painavat kävelemiseen. Iltaa kohti kuitenkin vähän olo helpotti, jaksoin osallistua perheen kanssa ulkopuuhiin muutenkin kuin laiskasti perässä laahustaen ja muksujen mentyä nukkumaan jaksoin vielä lähteä pyöräilemään tunniksi! Vauhti ei varmaankaan päätä huimannut, mutta kun ilma oli just täydellinen eli ei liian viileä eikä liian kuuma eikä tuullut pahasti, sellainen semi-rauhallinen sotkeminen kauniissa kevätillassa tuntui parantavan lähes kaikki vaivat!

Tai no, ei ehkä ihan kaikkia. Työpaikalla tilanne näyttää aina vain vahvemmin ja vahvemmin siltä, että työlleni on turha odottaa jatkoa sen jälkeen, kun nykyinen sopimus päättyy syyskuun lopussa. Koitan olla miettimättä asiaa sen enempiä, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeampaa se on. Työmotivaatio kärsii kun huomaan miettiväni, että mitä hyötyä tätäkään juttua on opetella mitenkään perinpohjaisesti, kun hukkaan sekin taito sitten menee kun työsuhteeni päättyy. Ja eniten minua luonnollisesti ahdistaa työttömäksi jääminen. Työtilanne alallani ei ole kaksinen, vaikka olisi miten tuoretta työkokemusta takataskussa valttikorttina, niin eipä se mitään auta jos avoimia paikkoja ei vain ole.

Syksystä tulee vielä piiiiitkä ja pimeä, kunhan sinne asti päästään. Mutta koitetaan nyt nauttia kesän valosta ennen sitä.