Tein tänään parikin kyläilyä. Aamupäivän vietin lasten kanssa kaverini luona. Hänen lapsensa ovat suunnilleen saman ikäiset kuin omani. Reippain (?) mielin läksimme kaksin tuplavaunuin kävelylle, vaikka taivaalta uhkaavasti pirskahteli vettä. Tunnin lenkin päälle joimme teet ja kaverini tarjosi omenapiirakkaa. Jos Kiloklubi olisi elollinen olento, se olisi varmaan luonut minuun aika paheksuvan katseen merkittyäni, että olin syönyt lounaaksi omenapiirakan palan.

Iltapäivällä vierailimme isovanhempieni luona ja mammahan latoo aina kahvipöytään sen seitsemää sorttia. Jostain syystä olen mamman ja papan luona kuin mikäkin ikuinen pikkulapsi, jota mamma hemmottelee pilalle tyrkyttämällä makeita herkkuja ja niitähän meikäläinen onkin sitten lapannut naamariin sen minkä on vain suinkin kehdannut - ja vähän päälle. Nyt pysyin sen verran raiteilla, etten syönyt kuin yhden Fanipalan ja yhden pienen kaurakeksin. Sälli tosin otti mallikkaasti paikkani mamman pikku sokerihiirenä ja söi niin monta piparia, etten pysynyt edes laskuissa mukana.

Tästä ei siis tullut ravitsemuksellisesti mikään ihan onnistunein päivä, mutta onnistuinpas ainakin pitämään itseni aika hyvin kurissa, vaikka nokan alla oli tarjolla kaikenlaista ihanaa!

Kuten jo aiemmin totesin, niin siitä huolimatta että haluan laihtua, haluan myös NAUTTIA ELÄMÄSTÄ. Sovellan mielelläni monessakin eri asiassa sen suuntaisia ajatuksia, kuin "kohtuus kaikessa" ja "kultainen keskitie". Olen taipuvainen ajattelemaan, että asioilla on aina monta eri puolta, eikä ole hyvästä jumittua sokeasti ja fanaattisesti vain yhteen näkökulmaan eikä varsinkaan yhden asian yhteen äärilaitaan. Ja mitä sillä on tekemistä kahvipullan syömisen kanssa? Uskon, että jos yrittäisin jotain totaalikieltäytymistä ja tiukkaa nollatoleranssia herkkujen suhteen, siitä todennäköisesti seuraisi vain lopulta ankara vitutus. Lisäksi pienikin repsahdus aiheuttaisi ihan hirveän morkkiksen, kun taas nyt minua ei harmita yhtään, vaikka tarjottaessa söinkin makeaa tänään, ja vieläpä kahdesti.

Voi olla, että huominenkin tarjoaa minulle herkkuhetkiä kahteen otteeseen, kun menen aamulla kyläilemään erään ystäväni ja hänen kesällä syntyneen vauvansa luona ja iltapäivällä vielä tapaan tämän kaverini, jonka luona olin aamulla. Nämä vierailut vanhempieni luona ovat aina vähän tällaisia, kun samaan reissuun pitää mahduttaa myös muiden sukulaisten sekä ystävien tapaamisia.

Kotioloissa kyläilemme tai saamme itse vieraita huomattavasti harvempaan tahtiin. Ja kun kukaan ei tupsahda kylään ilmoittamatta etukäteen, minun ei onneksi tarvitse pitää kaapissa jemmassa mitään vierasvarakeksejä, koska ne eivät kuitenkaan ehtisi edes nähdä yhtäkään vierasta ennen kuin olisin itse jo syönyt kaikki! Pakastimessa meillä kyllä yleensä on jotain paistovalmista pullaa, viineriä tms (Kotiuunin tai jotain vastaavaa) tai joskus harvoin jotain itse leivottua, koska jostain syystä pakastimen sisältämät leivonnaiset saavat olla minulta rauhassa, vaikka kärvistelisin millaisessa herkkukuumeessa. Pakastimen sisältämä jäätelö sen sijaan on suuressa vaarassa tulla nautituksi alta aikayksikön...

Mutta mutta. Siltikin, vaikka vanhempieni luona oleilua on vielä noin puolitoista päivää jäljellä, uskaltaisin jo onnitella itseäni siitä, etten ole syömisten puolesta elänyt kuin pellossa! Ihmeen vähän on edes tehnyt mieli herkkuja! Tänään tosin näin mamman ja papan luona olkkarin pöydällä kipon, jossa oli jotain suklaakarkkeja. Huoneessa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta ja hetken jo ajattelin, että hahaa, nappaanpa tuosta kun kukaan ei huomaa! Mutta ennen kuin käsi ehti suunnistaa karkkikipolle varkaisiin, sain hillittyä itseni ja palautettua mieleeni ajatuksen, että semmoinen karkkien rohmuaminen ei muuten sitten käy. Hyvä minä!