Viikonloppu vierähti isänpäivän vietossa vanhempieni luona ja onnistuin jopa siellä välttämään pahimmat keksipakettien houkutukset! Tokihan reissussa herkuteltiinkin, mutta ei nyt kuitenkaan aivan taukoamatta, kuten aika usein käy. Äitikin naljaili minulle karkkilakostani, että huijaan itseäni, kun kieltäydyn karkeista mutta syön silti keksejä, mutta pääsin napauttamaan kerrankin, että nyt en ole muuten vetänyt keksin keksiä (siihen mennessä, myöhemmin söin kyllä pari, ja tarkennettakoon että pari KAPPALETTA, enkä paria kiloa...)!

Tänä aamuna punnitsin itseni ja olin suorastaan säikähtää: 61,3 kg!!! Olen nyt siis tasan 15 kiloa kevyempi kuin noin kaksi vuotta sitten, kun tämän blogin aloitin! Ja koska toissa kesän aikana tuli takapakkia lähes alkuperäisille lukemille, selkeämmän kuvan painonpudotuksesta saa, kun huomioi sen, että tämän vuoden aikana olen karistanut sellaiset 13-14 kiloa. 

Ja tottakai täytyy taas laittaa väliaikakuvia näytille, vaikken noissa nyt suuria eroja näekään. Vasemmalla siis tänään otetut kuvat ja oikealla elokuiset, joissa painoin 64 kg. 

Kuvien perusteella vartaloni iki-inhokkikohtakin, eli reidet, näyttäisivät hieman hoikentuneen, ja keskimmäiset kuvat kielivät vatsan hienoisesta pienentymisestä. Mahtavaa! Olen niin tyytyväinen! Ja koska kuudenkympin alitukseen ei ole edes paha matka (ainakaan siis lukuina, käytännöstä en mene sanomaan!), niin ehkä sen voisin kuitenkin ottaa lopulliseksi (?) tavoitteeksi!

Kyllähän tässä haastetta riittää, kun edessä on joulu ja pyöräkelit taitavat olla tältä vuodelta ohi ja täytyy tyytyä kevyempiin liikuntamuotoihin. Mutta olin jo valmis tyytymään siihen 64 kilon tienoilla pyörimiseen, joten tuskin tässä suurta itkua pääsee, vaikkei paino tästä suostuisi putoamaankaan enää. 

Jos vielä tulevana kesänä lukemat ovat tällä mallilla - kehtaisikohan sitä hankkia elämänsä ensimmäiset bikinit???

Tässä ei varmaankaan loppuvuonna paino hirveästi pääse putoamaan ja pahimpana herkkujen taivaana tai helvettinä, miten sen nyt sitten ajatteleekin, häämöttää tietenkin joulu. Mutta olen nyt joka tapauksessa saanut pudotettua sen ja ylikin, minkä verran asetin tavoitteekseni aloittaessani tätä blogia, ja nyt on ollut vähän tällaista nykylukeman ylläpitoon tähtäävää meininkiä ja näiden blogikirjoitusten tasokin on ollut vähän tämmöistä hohhoijaa-settiä. Niinpä olen miettinyt, että olisiko tässä vielä jotain tavoiteltavaa tai kokeiltavaa?

Ei sillä, ettenkö olisi nykytilanteeseen jo todella tyytyväinen. Tokihan minulla on edelleen varaa laihtua, mutta toisaalta siihen ei ole mitään kovin suurta tarvetta enää. Liikunnasta on tullut liki jokapäiväinen tapa, ihme kyllä, ja olen syksyn mittaan koittanut harrastaa sitä myös pikkuisen monipuolisemmin. Jos ennen kävin pääasiassa vain pyöräilemässä tai kävelylenkeillä, niin alkusyksystä tosiaan aloitin lihaskuntojumpan, jota on kerran viikossa, ja suurin ihme on se, että saatan kesken kävelylenkin pistää hölkäksi! En kylläkään jaksa vielä kovin pitkiä matkoja hölkäten, mutta eiköhän se pienikin hölkkäpätkä ole aina parempi kuin se, ettei hölkkäisi pätkääkään. Lisäksi hankin aivan äskettäin itselleni hyppynarun ja yhden kerran, jonka kesto oli runsas 15 min, kokeiltuani sanoisin, että on sekin aika hengästyttävää ja paikat kipeyttävää hommaa! Porukoilta ammoin sosialisoimani stepperi löysi pitkästä aikaa tiensä varastosta olkkariin, en sitä ole kyllä vielä käyttänyt yhtään, mutta ehkä vielä jonain päivänä, kun ei enää pyöräilemäänkään ilkeä lähteä...

Eli tosiaan, pyöräilykauden loppumiseen olen koittanut varautua ja varustautua ja syömiset pysyvät sopivasti aisoissa. Okei, herkkupöydän ääreen päästyäni en voi sanoa samaa, mutta sehän se idea onkin, ettei sitä herkkua mätä joka käänteessä, kuten esim. viime vuonna näihin aikoihin. Karkkilakkoni, joka siis sallii yhden karkkipäivän kuukaudessa (ja silloin saa syödä myös sipsejä jne), on pitänyt hyvin, mutta joulukuuksi kehitän varmaan jotain helpotuksia, ettei joulu menisi pelkäksi avonaisten konvehtirasioiden äärellä kärvistelyksi (ja ettei sitten karkkipäivänä tulisi ahmittua kolmea konvehtiloodallista kerralla..!) En vain ole päättänyt, että millaiset lakkosäännöt teksin joulukuuksi. Ehkä sallin tyyliin x kpl karkkipäiviä, jotka saan käyttää silloin kun haluan. No tämä on mietinnässä, marraskuun vedän joka tapauksessa yhden karkkipäivän taktiikalla vielä. 

Joulun jälkeen ensimmäinen tavoite lieneekin paluu 63-64 kiloon joulupöhön jäljiltä. Ehkä voisin kokeilla jotain tiukkislinjaa tammikuulla, jättäisi vaikka ainakin sen karkkipäivän pois jos ei muuta. Mutta entäpä sitten?

Olen leikitellyt ajatuksella, että olisikohan minun mahdollista (tai edes järkevää) kokeilla, saisinko esimerkiksi ensi vuoden aikana painoni alkamaan numerolla 5??? Tuntuu aika utopistiselta, en ole varmaan "ikinä" painanut alle 60 kiloa, en ainakaan aikuisiällä enkä varmaan enää edes yläasteella! Mutta voisihan sitä kokeilla, vai voisiko? Tarkoitus ei siis olisi kokeilla mitään radikaaleja konsteja tuohon tavoitteeseen pääsemiseksi, eli alkuun koittaisin mennä suunnilleen samoilla millä nytkin ja katsoa, junnaako painolukema samassa vai onko mitään hidasta laskua näkyvissä, ja jos vain junnaa, niin sitten pitäisi pohtia, voisiko syömisen suhteen tehdä jotain?

Joo, syömisissäni on todellakin parantamisen varaa, ikuisuusongelmanihan on suosituksia vähäisempi kasvisten syönti ja se, että kun kerran herkutellaan, silloin herkutellaankin kunnolla. Eli kontrolli pettää heti, kun on jotain pullankänttyä tarjolla. Olen pitkään aikonut tsekkausmielessä kirjata muutaman päivän syömiset Kiloklubin laskuriin, mutta en ole saanut aikaiseksi. Kiinnostaisi vaan nähdä, millaisia kalorimääriä tulee syötyä, kun olen tosi huono niitä arvioimaan ilman mitään laskureita. Eipä sitä kai ainakaan pahasti liikaa tule mätettyä, kun paino ei ole kääntynyt nousuun, mutta laadullisesti pystyisin varmasti syömään paremminkin. Sitä ei vaan niin hirveästi jaksa ruveta asiaa tutkailemaan, kun kerran tilanne on se, että paino on OK eikä ainakaan nouse. 

No joo... En tiedä, jääkö tuo kuudenkympin alitustavoite vain sanahelinäksi, katsotaan nyt ensin, millainen urakka on joulukilojen kanssa! Ja mitä kiloja tässä vielä ehtii kertyä jo joulua ennen, kun heti ylihuomenna on biletystä tiedossa...

Painoni junnaili pitkään siinä 64 kilon paikkeilla ja jotenkin ehdin jo ajatella, että ehkä tämä on nyt sitten se lukema, johon painoni tulee jämähtämään, ja että siihen se myös SAA jämähtää, plus että koitan pitää siitä huolen, että paino myös PYSYY jämähtäneenä samoille luvuille. No, jos paino nyt kuitenkin varovaisesti vielä putoaa, niin antaa mennä vaan, kyllä täältä vielä löytyy kosolti ylimääräistä! Painoindeksi on nyt 24, normaalin puolella toki, mutta normaalialueen yläpäässä kuitenkin. 

Kotiäidin arki ei siis ole (ainakaan vielä!) näkynyt vaa'alla huonona kehityksenä, kuten pelkäsin. Olen koittanut huolehtia siitä, ettei kaapeista löytyisi mitään turhia naposteltavia, vaikka välillä huomaan kyllä kauhaisevani suuhuni kourallisen jotain lasten muroja (tosin ovat Elovena-merkkisiä, eivätkä mitään sokerissa pyöriteltyjä ällömuroja). Liikkumassa olen koittanut käydä lähes päivittäin, ja ulkona on riittänyt haravoitavaa.

No, lopuksi on kuitenkin todettava, että en taida saada nauttia uudesta painoluvusta pitkään tällä erää. Ainahan teen uudet vaakaennätykset perjantaisin ja nimenomaan vielä juuri sellaisina perjantaipäivinä, kun odotettavissa on jotain ohjelmaa, johon sisältyy herkuttelua ja ehkä jopa alkoholipitoisia juomia. Tänä iltana on luvassa molempia, ja mahdollisesti heti huomenna on tiedossa lisää tuota herkkuttelupuolta. Mutta joka tapauksessa, kiva huomata, että painoni on varovaisessa laskusuunnassa edelleen!

Minulla on tapana vähän kausittaisesti innostua vitamiinivalmisteista sun muista vastaavista. On minulla myös pari "vakiotuotetta", mitä olen käyttänyt päivittäin jo pitkään, eli maitohappobakteerikapselit sekä kalkkitabletit. Pari päivää sitten tilasin Fitnesstukku.fi -verkkokaupasta paria uutta tököttiä ja kun eilen aamulla aamunappeja napsiessani mietin, että kun nyt jo vetäisen aamulla pienen kourallisen vitamiineja sun muita ja siihen päälle tulee vielä pari tuotetta lisää, niin rupesi suorastaan naurattamaan!

Alunperin minun piti tilata vain risiiniöljyä sieltä Fitnesstukusta. En kuitenkaan risiiniöljyn laksatiivisten vaikutusten takia, vaan siksi, että jossain kehuttiin risiiniöljyn edesauttavan ripsien (kuten myös hiusten) kasvua. Olen jostain keväästä asti kummastellut omaa tukanlähtöäni, ja ripseni nyt ovat aina olleet olemattomat niin väriltään, pituudeltaan, paksuudeltaan kuin tuuheudeltaankin ja ajattelin, että kokeillaan nyt ainakin, ei kai nämä tästä enää ainakaan surkeammiksikaan voi mennä. 

Tukanlähtöongelmiin liittyy sekin, että samalla päätin tilata myös erästä jodivalmistetta sekä seleeniä. Luin hiljattain, että jodinpuute voi aiheuttaa kilpirauhasen vajaatoimintaa muistuttavia oireita, ja kilpirauhastahan olin jo vähän aikaa sitten valmis syyttämään tästä karvanlähdöstä, ainaisesta väsymyksestä, kuukautiskierron sekoilusta ja vaikka mistä. Meillä on ties miten pitkään ollut käytössä jodioimatonta suolaa ja vasta äskettäin mies oli vaihteeksi ostanut myös jodioitua versiota (ja ensiavuksi olenkin syönyt sitä suoraan paketista...) Jostain toisaalta puolestaan luin, että jodin kanssa kannattaisi myös nauttia riittävästi seleeniä, joten tilasinpa sitten sitäkin samalla. 

Lähipäivinä pakettini varmaan saapuukin postiin, mutta minkäs pilleripurkkien kaveriksi nämä uutukaiset pääsevätkään? Kaapista löytyy siis maitohappobakteerien ja kalkin lisäksi D- ja B-vitamiinia, mäkikuismaa sekä sinkkiä. Myös kofeiinitabletteja löytyy parantamaan tilapäistä, ylenmääräistä haukottelua. Sinkkiä ostin joku aika sitten myöskin torjumaan hiustenlähtöä ja vitamiineilla ja mäkikuismalla koitan torjua väsymystä ja yleistä tympäännystä. Mainitsinkin aiemmin aloittaneeni mäkikuismatablettien käytön mielialan laskun vuoksi, mutta nyt olen napsinut sitä aika epäsäännöllisesti ja tarkoituksena on lähinnä napostella paketti tyhjäksi ennen päiväyksen umpeutumista, ja aika näyttää, onko tarvetta ostaa sitä lisää. Sama B-vitamiinin kanssa, syön nykyisen purkin tyhjäksi ja katsotaan, onko jodikuurista mihinkään. 

Kuurista puheenollen, mainitsin tuolla yhdessä aiemmassa kirjoituksessani unikuurin pohtiessani, olisiko unenpuute se ilmeisin selitys olotilalleni. Varmasti se on ainakin melko iso osa totuutta. Näin työttömänä olen ehtinytkin nukkua enemmän kuin työssäkäyvänä, eli jotain iloa sentään on siitä, ettei ole työtä. Mutta kohta on pidempien unien lisäksi plakkarissa sellaiset aseet, että jos ei pian tukka ala pysyä päässä ja mieli virkistyä, niin johan on ihme! 

Mieliala on kieltämättä ollut nousussa muutenkin, vaikka työttömänä olenkin. Pojat käyvät yhä päivähoidossa, vaikkakaan eivät joka päivä vaan suunnilleen kolmena päivänä viikossa, ja ne päivät koitan käyttää tehden asioita, joista on hyötyä a) omalle hyvinvoinnilleni ja b) koko perheelle. Eli käytännössä teen erinäköisiä koti- ja rästitöitä alta pois ja käyn pyöräilemässä/kävelyllä. Yksinolo on viime vuosina ollut sen verran harvinaista herkkua, että nautin valtavasti niistä hetkistä kun olen kotona ihan vaan yksinäni, vaikkakin kuluttaisin aikani niinkin tylsästi kuin imuroimalla ja pyykkäämällä! 

Yritän ajatella siten, että ehkä tämä työttömyysvaihe tässä kohden elämää voi olla ihan mukavaakin aikaa tavallaan, kun saa tietyllä tavalla ladata akkujaan. Ja kun otetaan vielä avuksi miljoona eri pilleripurkkia, niin jospa se vielä tehostaisi vaikutusta - vai onko kroppani kohta vain enemmän sekaisin..?

Haaveeksi jäi myös uusi työpaikka, eli siinä tulikin sitten se huono uutinen. Perjantaina sain tiedon, että minua ei valittu siihen hommaan, johon liittyvässä haastattelussa hiljattain kävin. Huokaus. Ehdin jo olla toiveikas. 

Jäljellä olevien työaamujen määrän laskemiseen ei tarvita enää edes kaikkia yhden käden sormista. Olo on tosi pettynyt ja surullinen, vaikka olen kesästä asti koittanut varautua tähän eikä töiden loppuminen edes ollut mikään jymy-yllätys, kun on pitkin vuotta saanut kuulla kaikenlaisista säästökuurisuunnitelmista, määräaikaisuuksien karsimisesta ja muusta ajan hengen mukaisesta meiningistä. 

Sen lisäksi, että työttömäksi jääminen vituttaa, olo on myös ällöttävän turvonnut! Työttömyyden myötä alkaa myös se iänikuinen tappelu, että miten pitää mielihalunsa kurissa kotioloissa. Töissä ei pahemmin pysty harrastamaan mitään ylimääräistä napostelua, kun taas kotona on vaarallisen helppoa heittää kaapista huiviin milloin mitäkin ja milloin milläkin tekosyyllä, tai ihan syyttäkin. 

...syy painon äkilliseen ja nopeaan laskuun on siinä, että vatsani on ollut 2,5 viikkoa ihan sekaisin. Tuntuu, että ruoka kulkee lähes samantien "koneiston läpi" ja tulee pihalle suurinpiirtein sen näköisenä, mihin kuntoon sen on pureskelemalla saanut. 

Olen hypännyt lääkärillä moneen kertaan, on otettu niin veri- kun p*skanäytteitäkin ja toistaiseksi mitään ilmeistä syytä ei ole löytynyt. Ei ole todettu mitään verenvuotoa, ei ole viitteitä keliakiasta eikä kyse ole esim. salmonellasta. Muu perhe on ollut terveenä, joten mikään tavanomainen mahatauti ei tule kyseeseen, koska olisi takuulla tarttunut jo ainakin muksuihin. Ja mikä tavanomainen mahatauti nyt muka kestäisi kolmatta viikkoa? Eikä minulla ole tosiaan muuta kuin tätä varpusparveilua, ei ole ollut kuumetta, ei okseta ja ruoka maittaa normaalisti, mitä nyt tulee ulos semmoisella ryminällä että sitten kun hätä iskee, vessan on todellakin oltava hyvin lähellä. 

Viimeisimmän lekurikäynnin jälkeen päätettiin vaan, että odotellaan, jos tämä menisi ohi itsestään. Jos kyse oliskin vaan jostain viruksesta, joka on aiheuttanut pitkittyneet oireet. Ajattelin, että jos viikonlopun yli jatkuu sama meininki, kiptän taas takaisin lääkärille. Seuraava vaihe onkin varmaan joku suolen tonkiminen, voi kuinka ihanaa. Mutta ihan sama, kunhan joku syy selviäisi, jos tämä ei tosiaan itsestään aio parantua. Tänään kyllä aamupäivästä pakki oli suht rauhallinen, mutta (tuhdin) lounaan jälkeen saikin istua pitkään ja hartaasti ripsakoimassa. Ja sama uusiksi heti kun töistä kotiuduin, enkä edes ollut syönyt siinä välissä mitään. 

Mies ja yksi työkaveri ehdottivat, että entäpä jos mahani on sekaisin stressistä. Niin, mutta mistä stressistä? Työstressistäkö? Minähän olen suuresti nauttinut työstäni ja sinne on joka päivä ollut kiva mennä. Okei, työni päättyy aivan näinä päivinä, eli työstressin sijaan voisi ehkä ajatella TYÖTTÖMYYSstressiä. Siitä aiheesta kieltämättä olenkin jo ehtinyt vääntää monet itkut. Mutta en minä itseäni stressaantuneeksi ole tuntenut, pikemminkin lähinnä paikka paikoin alakuloiseksi vaan. 

On se vaan ihmeellinen juttu, että kun sitä on koittanut kohentaa elintapojaan ainakin syömisen ja liikunnan suhteen (aloitin jopa käymään jumpassa vähän aikaa sitten!!!) ja on onnistunut jopa hoikistumaan, niin sitten kroppa on ihan sekaisin. Okei, nukkumista pitäisi kyllä lisätä, mutta eiköhän se asia korjaannu työttömänä ollessa. Sitten kun saisi tämän hiustenlähdön ja mahan aisoihin niin ei olisikaan huolen häivää, ainakaan terveysrintamalla. Ainakaan siis fyysisellä puolella. Olen kyllä yrittänyt asennoitua tulevaan työttömyyteen vähän siten, että sehän voi olla ihan mukavaakin vaihtelua, jos tosiaan ainakin tämä väsymys helpottaisi, mutta pitkittyessään työttömyys kyllä taatusti alkaa rassaamaan, mutta eihän sitä ennalta tiedäkään, kauanko se kestää. 

Itse asiassa, kävin eilen yhdessä työhaastattelussa. Saan kuun loppuun mennessä tietää, kuinka käy... 

Ainahan minua enemmän tai vähemmän väsyttää koska nukun arkisin jotain 6 tuntia yössä, mutta muutamina viime päivinä olen ollut oikein erityisen uupunut. Okei, väsymys varmaan selittyy liian vähäisellä nukkumisella, mutta mikä selittäisi kuukausia jatkuneen tolkuttoman hiustenlähdön, kuukautiskierron sekoilun (en käytä hormonaalista ehkäisyä) ja yleisen mielialan laskun ja paikoittaisen mielenkiinnottomuuden melkein kaikkea kohtaan? Kilpirauhasen vajaatoiminta sopisi yhteiseksi nimittäjäksi noille kaikille, mutta sain verikokeen tulokset tänään eikä niissä mitään ihmeellistä ollut, lukemat olivat viiterajoissa ihan iloisesti kuten ennenkin, kun olen niitä joskus aiemminkin mittauttanut, viimeksi vuosi sitten. 

Olisiko olotilani karvanlähtöineen ynnä muine oireineen kuitenkin lopulta vain univajeen syytä? Ei, älkää tulko ehdottamaan, että syön liian vähän rasvaa tai syön liian vähän ylipäätään - siitä ei todellakaan ole pelkoa. Painoni ei edes ole laskenut pitkään aikaan vaan sitkeästi pysyttelee 64-65 kilossa, vaikka soisin sen pikkuisen vielä laskevankin... En tietenkään väitä, että söisin hirvittävän terveellisesti ja suositusten mukaisesti, sillä ainakin kasvispuolella jään aina vaan hyvin kauas puolen kilon päivä"vaatimuksesta". Olen kokeillut jos jotain vitamiineja ja hivenaineita, mutta en huomaa mitään eroa missään. Käyttämäni B-vitamiinivalmiste ainoastaan värjää kusen räikeänkeltaiseksi! 

Ehkä ennen perusteellista ruokaremonttia ja vitamiinipelleilyjä pitäisi nauttia kunnon unikuuri. Viikonloppuna nukuinkin ruhtinaalliset 9- ja 10-tuntiset yöunet, mutta viime yö oli taas perus 6-tuntinen, lisäksi heräsin omia aikojani tuntia ennen herätyskellon möykkää ja kieriskelin hetken hereillä, ennenkuin nukahdin hetkiseksi ennen sitä herätystä. Muksut eivät hirveästi valvota, Pikkusälli toisinaan herää yöllä käydäkseen vessassa, mutta melko usein yöt sujuvat häiriöttä, on vaan ihan oma vika etten mene aikaisemmin illalla nukkumaan. Kai nämä lasten nukkumaanmenon jälkeiset parisen tuntia ovat sitten vain niin ihania viettää valveilla eikä "tuhlata" nukkumalla, mutta kyllä tälle on nyt jotain tehtävä, kun ei pysty käytännössä edes telkkaria katsomaan, kun nukahdan melkein samantien sen ääreen ja tosiaan tukka varisee päästä sitä tahtia että ihmettelen, miten päässä enää voi edes olla jäljellä yhtään haiventa. 

No, tänään käynnistyi luultavasti toistaiseksi viimeinen kuukauteni työelämässä ennen seuraavaa työttömyyskurimusta, sitten luulisi unitilanteenkin korjautuvan kun ei tarvitse arkisin nousta ylös klo 5:00. Ainut vaan, että mielialaahan työttömyys ei kyllä tule kohottamaan, että se tässä kyllä vähän huolestuttaa univajettakin enemmän. Mutta kävi niin tai näin, jospa tänään koittaisin mennä nukkumaan edes vähän totuttua aiemmin enkä jaarittelisi tällä kertaa tämän enempää!

Eihän tuota tietenkään minään jymy-yllätyksenä voi pitää, että työt oletettavasti lopahtavat, mutta kirpaisee se silti. Sitä on jotenkin vain koittanut olla ajattelematta koko asiaa ihan jo sen takia, ettei työmotivaatio kärsisi. Mutta nyt, kun työsopimuksen parasta ennen -päiväys alkaa uhkaavasti lähetä, ei vaan enää voi olla välittämättä. 

Olen itkeskellyt pitkin päivää ja pelkään, että vanha, jos nyt ei sentään ystäväni vaan pikemminkin kumppanini masennus uusii jälleen, kun jään työtä vaille. Tämän päivän olotila oli vaan aika vahva muistutus siitä, millainen olo minulla oli pari vuotta sitten. Ei tietenkään yksi itkahtelupäivä masennusta tarkoita, mutta eihän tässä nyt ihan vielä työttömänä ollakaan. 

Kävin pyöräilemässä ja toivoin sen vähän piristävän, kun kovasti väitetään, että liikunta on lähes masennuslääkkeen veroista hoitoa ihmismielelle. No enpä ole kyllä varmaan koskaan ollut yhtä flegmaattisena pyörän selässä, vähän väliä meinasi kyyneleet tirskahdella aurinkolasien takaa ja muutenkin tympäisi ja mietin jo, että jos tästä eteenpäin pyöräilylenkit vastustavat yhtä paljon, varmaan loppuu sekin touhu. Tai no, loppuuhan se muutenkin talven tulon myötä. Huokaus. Millä sitten saada taas itsensä innostumaan jostain liikuntamuodosta? Nimimerkillä "Kävelylenkit on jo NIIN nähty..."

Varuiksi päätin alkaa syödä taas mäkikuismatabletteja, joita oli sopivasti jäänyt kaappiin kun vuosi sitten joskus keväällä lakkasin niitä syömästä. 

Noin vuosi sitten, kun nykyinen työni alkoi, työhöntulotarkastuksessa kolesteroliarvot on viimeksi mitattu ja eilen sitten kävin mittauttamassa ne uudestaan ja tänään sain tulokset. 

27.8.2013

Kokonaiskolesteroli 5,0 (suositus < 5 mmol/l)

"Hyvä kolesteroli" HDL 1,52 (suositus > 1 mmol/l)

"Huono kolesteroli" LDL 3,2 (suositus < 3 mmol/l)

7.8.2014

Kokonaiskolesteroli 4,1 (suositus < 5 mmol/l)

"Hyvä kolesteroli" HDL 1,58 (suositus > 1 mmol/l)

"Huono kolesteroli" LDL 2,3 (suositus < 3 mmol/l)

Olipas mukava nähdä, että jotain ainakin on ruokavaliossa / elämäntavoissa mennyt oikeaan suuntaan, kun kolesterolilukemat ovat parantuneet! Eiväthän nuo nyt edes erityisen huonot olleet ennenkään, mitä nyt tuo huono LDL-kolesteroli oli vähän suositusrajan yli, mutta eipähän ole enää. 

Kuvista voinee todeta lähinnä sen, että puolessa vuodessa poistunut nelisen kiloa ei ole ainakaan reisistä ja perseestä hävinnyt, pyh ja pah! Siis oma silmäni ei todellakaan havaitse kuvissa juurikaan muualla mitään eroa paitsi alimmassa kuvaparissa huomaa sen, että rintsikoitten alta on joku makkara häipynyt ja toivon mukaan se ei johdu vain rintsikkavalinnasta. Muutenhan kyllä tissiliivit vaikuttavat kummassakin kuvassa olevan aika piukealla siitä päätellen, miten molemmin puolin tursuaa läsää remeleistä yli... 

Onneksi myös maha vaikuttaisi aavistuksen pienentyneen, enkä tietenkään kuvittele, että neljän kilon pudotus näyttäisi kuvissa samalta kuin helmikuun kuvaparien kahdeksan kilon pudotus, mutta kun mietin sitä, mihin tahtiin vanhat vaatteet ovat käyneet väljemmiksi, kuvittelin jotenkin, että laihtuminen myös kuvista jotenkin näkyisi selvemmin. 

Ja oikeasti, olen survonut polkupyörällä koko kevään ja kesän, tahti on entisestään vain koventunut ja kuvittelin, että kun tässä nyt hulluna jaloillaan polkee, niin jaloissa myös tapahtuisi jotain, mutta kuvien perusteella näyttää pikemminkin siltä, että vain se osa kropasta on laihtunut, joka pyöräillessä lähinnä vain kulkee mukana kun jalat hoitavat kaiken homman. Miten helkutissa sekin on mahdollista? Painojako tässä täytyy ruveta nostamaan, että hanuri kapenisi, vai?!

No, olen minä nyt edes vaatteet päällä jotakuinkin siedettävä näky, ainakin jos minulta itseltäni kysytään. Ja se on jo jotain, että olen edes jollain tasolla saanut muutettua mielipidettäni omasta ulkonäöstäni vähän positiivisempaan suuntaan, koska ennen olen pääasiassa ollut sitä mieltä, että vaikka katsoisin peiliin silmät sidottuina keskellä yötä, olisin silti sanonut, että hyi hitto kun ruma akka.